Lähdetään liikkeelle siitä, mikä on meistä jokaista kaikkein lähimpänä: omasta itsestä. Nuoruusiän käsitykset omasta kirjoittajaminästä voivat istua sitkeässä kokeneenkin asiantuntijan mielessä. Moni mieltää itsensä innokkaaksi kirjoittajaksi, joka jo koulussa loisti ainekirjoituksessa. Toisaalta moni kokee kirjoitusurakoiden äärellä myös epävarmuutta, jopa huonouden tunteita. On hyvä aika ajoin arvioida uudelleen kirjoittajakuvaansa pohtimalla seuraavia kysymyksiä:
- Mitä tarkoittaa se, että on joku taitava tai vähemmän taitava kirjoittaja? Liittyykö se erityisesti kieliopin tai tekstilajien hallintaan, tiedon hankintaan ja käsittelemiseen, teorian ja käytännön keskusteluttamiseen, uutta luovaan ajatteluun – vai johonkin ihan muuhun?
- Millaisia ajatuksia tai asenteita sinulla on omia kirjoittajantaitojasi kohtaan? Onko ajatuksissasi ja asenteissasi jotain, joka pitää sinut pienenä ja haittaa kehittymistäsi?
- Jos sinulla on rajoittavia ajatuksia, miten pääset jumeista eroon ja eteenpäin? Löydätkö lähikollegoista sparrailukaverin molemminpuolisen hyödyn merkeissä tai liitytkö vaikkapa kirjoittajaryhmään? Mitä innoittavaa voisit lukea?
”Minä” on kirjoittamisessa myös tekstuaalinen ilmiö. Asiantuntijatekstit ovat inhimillisen toiminnan tuotoksia, vaikka niissä taustalla miten olisi ei-inhimillisen tekoälyn tuki. Erilaiset tekstit ilmentävät eri tavoin kirjoittajan läsnäoloa (Rahtu 2018, 41). Katsotaan aluksi hieman sitä, miten kirjoittava minä jättää jälkensä tekstiin.
Kuka puhuu asiantuntijatekstissä?
Kirjallisuudentutkimuksen puolelta narratologia tarjoaa monta näppärää käsitettä myös asiantuntijatekstin pohtimiseen. Narratologiahan näkee kaunokirjallisessa tekstissä ensinnäkin ”kertojan”, joka joko kertoo tarinaa minä-muodossa tai kuvaa henkilöhahmojen edesottamuksia hän-muodossa. Samassa romaanissa tai novellissa voivat jopa kilpailla monet, tarinaa erilaisista subjektiivisista näkökulmista lähestyvät kertojat, joista joku on ehkäpä umpiluotettava ja toinen pistää ihan omiaan. Kertoja ei ole sama kuin ”tekijä”, lihaa ja verta oleva kirjailija. Tekijää ei voida tekstistä tavoittaa. Lukija tavoittaa tekstistä enintään ”sisäistekijän”: tekstin vihjeistä rakentuvan hypoteettisen tekijähahmon, lukijan hypoteettisen mielikuvan kirjailijasta. Näin ollen kertoja ja sisäistekijä ovat tekstuaalisia ilmiöitä, joista ei voi vetää suoria johtopäätöksiä esimerkiksi kirjailijan maailmankuvaan. (Rimmon-Kenan 1991; Tieteen termipankki: kertoja 2022; johdatuksena narratologiaan ks. esim. Lehtimäki 2024.)
Kaunokirjallisuuden ytimessä on usein poeettinen funktio, kieli ja viesti itsessään (Tieteen termipankki: funktio 2017). Asiantuntijateksti puolestaan pyrkii useimmiten hyvin toisenlaiseen suuntaan: välittämään tietoa ja sitä kautta mahdollisesti herättämään keskustelua ja vaikuttamaan jonkin alan tai alueen kehittymiseen, ammattilaisiin, asiakkaisiin ja päättäjiin. Pääosassa siis harvemmin ovat korostuneen omaperäinen ilmaisutapa ja kokeelliset rakenteet.
Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaan (2018) mukaan perinteisesti onkin ajateltu, että tietotekstissä kirjoittajan tarkoittama viesti on tekstistä esillä läpinäkyvästi, ikään kuin vääristämättömän ikkunalasin läpi. Tähän ajattelutapaan kuuluu käsitys, että tieto- ja oppikirjallisuuden kirjoittajat seisovat sanojensa takana. Jako kertojaan, sisäistekijään ja varsinaiseen tekijään on näin ollen tuntunut tietotekstien tutkimuksessa usein turhalta, koska erottelu ei ole tuntunut tuovan analyysiin mitään olennaista. (Hiidenmaa 2018, 80, 104.)
Intuitiivisesti vaikuttaakin ilmeiseltä, että asiantuntijatekstistä rakentuva kertojanääni – tiedot, väitteet, rajaukset, valinnat ja asenteet – kuuluvat problematisoimatta tekstin kirjoittajalle. Asiantuntijatekstihän pyrkii vakuuttamaan, että asiat ovat niin kuin ne kirjoitetaan. Tyypillisesti se myös esittää olevansa kuin suoraa puhetta kirjoittajalta lukijalle. On kuin ehdoteltaisiin hyppyä takaisin viestinnän vanhoihin lineaarisiin siirtomalleihin: viestin lähettäjä koodaa viestinsä ja siirtää sen sitten kanavaa pitkin vastaanottajalle purettavaksi.
Lukijan rooli merkityksen muodostumisessa
Sitten tulevat kriittiset huomiot. Ensinnäkin niin kirjallisuus- kuin kielitieteellinen tutkimus on osoittanut, että merkitys on tekstissä aina pikemminkin lukijan ja tekstin välinen vuorovaikutusprosessi kuin ”varanto”, jossa kirjoittaja siirtää aikomansa merkityksen sutjakkaasti lukijalle. Merkitys syntyy, kun lukija tulkitsee tekstiä ja siihen mahdollisesti liittyviä oheistekstejä, kuten arvioita, mainoksia ja takakansitekstejä. (Hiidenmaa 2018, 110.) Lukijat lukevat eri tavoin: he silmäilevät, välillä harppovat ja välillä perehtyvät, hakevat lisätietoja, täydentävät, ohittavat, ehkä kiistävätkin – ja ylipäätään muodostavat merkityksiä ponnistaen hyvin erilaisista lähtökohdista ja hyödyntäen erilaisia tulkintakonteksteja.
Toiseksi voi ajatella, että vaikka kertoja, sisäistekijä ja tekijä muistuttaisivat tietotekstissä toisiaan, niin kertoja kuin sisäistekijä ovat aina tekstuaalisia konstruktioita, joita esimerkiksi tekstilajien konventiot ohjaavat voimakkaasti. On toisin sanoen hyvin mahdollista, että lähestyessään yhteisön totuttuja puheentapoja kertojan ääni erkaantuu kirjoittajan omasta äänestä. Ja vähintäänkin voi ajatella, ettei tietotekstin kirjoittaja esiinny tekstissään niinkään arkiminänä kuin eräänlaisena institutionaalisena minänä: organisaationsa ja alansa edustajana. ”Minäkin” viittaa tällöin yksityishenkilön sijasta johonkin relevanttiin rooliin, vaikkapa ”opettajaan” tai ”tutkijaan”. Vähäinen merkitys ei ole silläkään, että asiantuntijatekstien lopulliseen sisältöön ja muotoon vaikuttavat usein myös muut kuin kirjoittajat, esimerkiksi kustannustoimittajat, asiantuntijakommentaattorit, toimituskuntien jäsenet ja kielenhuoltajat. (Hiidenmaa 2018, 103–107.)
Sinä olet tekstissäsi
Jokainen asiantuntijakirjoittaja joutuu jossain vaiheessa pohtimaan, kuinka näkyvästi hän haluaa esiintyä tekstissään. Moni on törmännyt tähän kysymykseen ehkäpä jo varhaisessa opinnäytetyössään. Ainakin kirjoittajan on valittava, käyttääkö aktiivia vai passiivimuotoa:
Haastattelin (tai haastattelimme) sataa asiakasta…
Hankkeessa haastateltiin sataa asiakasta…
Kirjoittajan valintoja tulisi ohjata tarkoituksenmukaisuus. Ylenpalttisen minä- tai me-muodon riskinä on päiväkirjamaisuus, joskus jopa naiivius:
Me suunnittelimme hankkeen… Me valitsimme tutkimusmenetelmäksemme kirjallisuuskatsauksen… Me kävimme kirjastossa ja kahvilla…
Jos tekstissä toisaalta on alueita, joissa nimenomaan kuvataan kirjoittajan tai kirjoittajien omaa toimintaa, positiota tai järkeilyjä, ”minä” tai ”me” on usein luontevampi valinta kuin se, että tekstiin rakennellaan etäinen olento nimeltä ”tutkija” tai vaikkapa ”hanketoimija”. Samoin hahmo nimeltä ”allekirjoittanut” kuuluu lähinnä huumoriteksteihin.
Toki näihin valintoihin vaikuttavat myös alakohtaiset perinteet (tutkimustekstin minätekijästä ks. tarkemmin Rahtu 2018). Suositukset ovat moninaisia ja jopa ristiriitaisia. Voi ehkä sanoa, että tutkimusraportoinnissa humanisti on taipuvaisempi kirjoittamaan minän näkyviin kuin luonnontieteilijä. On tärkeä huomata, että passiivissa kirjoitettu teksti ei ole mitenkään automaattisesti vakuuttavampaa ja luotettavampaa kuin minämuotoinen. Päinvastoin: suora minämuotoinen kerronta voi tarjota luontevan tavan kertoa esimerkiksi omasta työ- ja muusta historiasta tekstin luotettavuuden takeena.
Tiedon varmuuden ilmaiseminen kuuluu asiantuntijatekstiin siinä missä tieteelliseenkin kirjoittamiseen. Myös sen voi tehdä aivan yhtä hyvin aktiivissa kuin passiivissa ja niin sanotussa nollapersoonassa. Esimerkiksi se, että tieto on mahdollista mutta ei varmaa, voidaan ilmaista hyvin eri tavoin:
Näkemykseni mukaan…
Voidaan ajatella, että…
Tuloksista voi päätellä, että…
Näyttää siltä, että…
Persoonamuodon valinnassa kaikkein oleellisinta on johdonmukaisuus. Jos tietää käyttävänsä tekstissään aktiivimuotoa, ”minä” tai ”me” on syytä esitellä lukijalle jo tekstin alkupuolella. Me-pronominin käyttö vaatii aina tarkkuutta. Yleinen horjahdus on, että ”me” viittaa samassa tekstissä kirjoittajajoukkoon, esimerkiksi hankkeen työntekijöihin (”Hankkeen työpajoissa yhteiskehittelimme…”), ja yleisemmin vähän kaikkiin (”Yhteiskunnassamme vallitsee tarve…”). Epäselvä me-puhe voi myös herättää kysymyksen siitä, keitä ”meihin” kuuluu ja kuka sen saa määritellä (ks. lisää Hurme 2006).
Lukijan paikka tekstissä
Narratologialla on sanansa sanottavana myös lukijasta. Se erottaa fyysisen lukijan ja sisäislukijan, tekstistä abstrahoituvan hahmon tai roolin, jolle tekstin voi ajatella olevan suunnattu. Sisäislukija hahmottuu tekstistä ja puhtaasti tekstistä; sillä ei ole omaa ääntä eikä se ole sama asia kuin reaalimaailman lukija. (Rimmon-Kenan 1991; Tieteen termipankki: sisäislukija 2017.)
Jos ei muuta, niin sisäislukijan käsite auttaa ainakin muistuttamaan asiantuntijakirjoittajaa siitä, että asiantuntijateksti toden totta on suunnattu lukijalle. Jokainen kirjoittajan tekemä valinta ja ratkaisu tekstissä määrittää sitä, millaista lukijaa teksti tosiasiallisesti palvelee. Erityisesti esipuhe, takakansitekstit ja mahdolliset lievetekstit ovat paikkoja, joissa tietoteoksissa usein rakennellaan mallilukijaa tekstille (Hiidenmaa 2018, 95–99). Tekstin sisältöä koskevat kuvaukset ja lupaukset siis ilmentävät tekstille tietoisesti ajateltua tyyppilukijaa, mutta lisäksi tekstin kerronnasta rakentuu paikka implisiittisemmälle sisäislukijalle. Sisäislukijan voi tunnistaa esimerkiksi siitä, mitä lukijan oletetaan tietävän, millaista sanastoa hänen odotetaan tuntevan ja miten hänen oletetaan täydentävän tekstin mahdollisia aukkoja (Hiidenmaa 2018, 97).
Asiantuntijakirjoittajan haasteena on usein se, että hän tietää asiastaan ikään kuin liikaa. Ei ole mitenkään harvinaista, että kun asiantuntija kirjoittaa tekstiä vaikkapa kiireisille ammattilaisille tai niin sanotulle suurelle yleisölle, lopputulos ei ole kovinkaan helppolukuinen ja yleistajuinen vaan pikemminkin täynnä abstrakteja ja ylipäätään vaikeita sanoja, raskaita passiivirakenteita ja yleistä substantiivipöhöä. Tämä ei välttämättä johdu ylimielisyydestä tai edes ajattelemattomuudesta vaan perspektiiviharhasta: Selkeys ja tekstin ymmärtämiseen tarvittavat merkityssuhteet kyllä ovat asiantuntijan päässä. Tekstiin ne eivät vaan ole siirtyneet. (Ks. esim. Öörni 2024.) Narratologian kielellä voisi hahmotella, että tekstille tietoisesti ajateltu mallilukija ei tällöin vastaa sisäislukijaa, joka tekstissä tosiasiallisesti rakentuu (ks. Hiidenmaa 2018, 98).
Lukija kirjoittamisen lähtökohtana
Asiantuntijakirjoittajallekin lukija voi joskus tuntua toivottoman kaukaiselta olennolta, jonka tarpeista ja odotuksista on vaikea tietää tarkasti. Näppituntuma lukijasta parantaa kuitenkin merkittävästi tekstin osumatarkkuutta. Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat:
- Kenen toivot lukevan tekstisi? Millaisia ovat hänen taustansa ja toimintaympäristönsä? Miksi hän lukisi tekstisi? Mihin hän tarvitsee sitä?
- Millaisia tietoja hänellä jo on tekstisi aihepiiristä? Mitä tietoja hänen tulisi tekstistä saada? Mitä muuta kuin tietoa hänen tulisi tekstistä saada? Pitäisikö jonkin olla hänessä eri tavalla tekstin lukemisen jälkeen?
- Millä sanastolla, tyylillä ja tavalla hänelle kannattaa kirjoittaa?
- Voitko löytää oikean lihaa ja verta olevan ihmisen, joka olisi lähellä ideaalilukijaasi? Voisiko tältä henkilöltä saada kommentteja tekstiin jo sen versiointivaiheessa?
Tekstit tuovat lukijalle arvoa ainoastaan silloin, kun niissä otetaan aidosti huomioon lukija tarpeineen. Hyvä asiantuntijateksti voi todella vaikuttaa lukijan ajatuksiin ja toimintaan. Kuten kieli- ja kirjoittajakouluttaja Mirja Haimelin (2020, 89) muistuttaa, kun miettii potentiaalisia lukijoitaan, on hyvä pitää mielessä, että pienellekin yleisölle kirjoittaminen voi olla hyvin arvokasta.
Lähteet
Haimelin, M. 2020. Lukija. Teoksessa Haimelin, M. & Rämö, S. Kynä. Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Jyväskylä: Tuuma. 84–104.
Hurme, T. 2006. Kuulutko ”meihin”? Kielikello 4/2006.
Hiidenmaa, P. 2018. Tekijä ja lukija tietokirjan kynnysteksteissä. Teoksessa Rahtu, T., Shore, S. & Virtanen, M. T. (toim.) Kirjoitettu vuorovaikutus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 80–115.
Lehtimäki, M. 2024. Narratologia. Teoksessa Meretoja, M., Mäkikalli, A., Helle, A., Ilmonen, K. & Lehtimäki, M. (toim.) Lähestymistapoja kirjallisuuteen. Tietolipas 287. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 131–140.
Rahtu, T. 2018. Tutkimustekstin minätekijä. Teoksessa Rahtu, T., Shore, S. & Virtanen, M. T. (toim.) Kirjoitettu vuorovaikutus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 41–79.
Rimmon-Kenan, S. 1991. Kertomuksen poetiikka. Tietolipas 123. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tieteen termipankki. 2017. Funktio. Helsingin yliopisto. Päivitetty 30.3.2017. Haettu 13.2.2025.
Tieteen termipankki. 2022. Kertoja. Helsingin yliopisto. Päivitetty 3.5.2022. Haettu 13.2.2025.
Tieteen termipankki. 2017. Sisäislukija. Helsingin yliopisto. Päivitetty 13.3.2017. Haettu 13.2.2025.
Öörni, E. 2024. Selkeä kieli, toimivat tekstit. Helsingin seudun kauppakamari / Helsingin Kamari Oy.
Kirjoittaja
-
Marianne Roivas
Lehtori, Metropolia AmmattikorkeakouluFT Marianne Roivas on pitkään ollut mukana Metropolia AMK:n julkaisutoiminnassa erilaisissa rooleissa.
Tutustu tekijään
