Olo-Tila-hankkeen (ESR+) keskeisenä tavoitteena oli synnyttää luova tila, jossa myös syrjään jääneet saavat ajatuksensa ja ideansa kuuluviin. Yhteinen elokuvaprojekti toimi tällaisena alustana: se tarjosi konkreettisen, jaetun tekemisen kohteen, jonka äärellä oli mahdollista kohdata, oppia ja rakentaa merkityksiä yhdessä. Osallistujat projektiin tulivat Valo-Valmennusyhdistyksen ja K35 Kulttuuripajojen kautta, joiden osallistujista monet olivat monipuolisesti kiinnostuneita luovasta toiminnasta. Muutamat heistä olivat myös kouluttautuneet vertaisohjaajiksi.
Prosessi synnytti elokuvan Mehua etsimässä, jossa osallistujat pohtivat varsin synkästi työelämän todellisuutta ja osatyökykyisten haasteita kiinnittyä yhteiskuntaan. Samalla tekijät näkivät kuitenkin valoa tunnelin päässä. “Mitä etsit?” kysyy Olo-Tilan kohtaamispaikan ohjaaja ovesta tupsahtaneelle asiakkaalle. “Inhimillistä kohtaamista”, vastaa elokuvassa uusi asiakas. Juuri tätä ihmisläheistä kohtaamista Olo-Tila-hankkeeseen osallistuneet kokivat palautteen perusteella saaneensa.
Mehua etsimässä -elokuva.
© Elokuvan työryhmä, kaikki oikeudet pidätetään.
Ideasta yhteiseksi teokseksi
Elokuvaprojekti eteni vaiheittaisena, mutta hyvin avoimena prosessina. Työskentelyä pohjustettiin pitkään ennen kuin kiirehdittiin tekemään varsinaista käsikirjoitusta. Luovia harhapolkuja sallittiin ilman liiallista tuotantopainetta, vaikka loppua kohti osallistujien vahvistuessa prosessikin muuttui intensiivisemmäksi.
Tulevaisuuspajat käynnistivät työskentelyn. Niissä osallistujat pohtivat omaa elämäänsä, tulevaisuuden unelmiaan ja työelämään liittyviä kokemuksiaan erilaisten toiminnallisten ja luovien harjoitteiden, kuten pelien, avulla. Pajoissa rakennettiin turvallista tilaa, jossa osallistuja pystyi tuomaan omia ajatuksiaan ja elämänsä teemoja rohkeasti esille. Samalla näissä keskusteluissa syntyivät vaivihkaa ensimmäiset ideat ja teemat elokuvaan.
Draamapajoissa teemoja työstettiin kehollisesti ja toiminnallisesti yhdessä luoduissa kuvitteellisissa maailmoissa ja rooleissa. Tämä mahdollisti vaikeidenkin kokemusten käsittelyn ilman suoraa henkilökohtaista paljastamista. Samalla lähestymistapa tekee osallistujista asiantuntija-kehittäjiä. Siinä roolissa he tutkivat teemoja laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Työpajoissa pohdittiin yhdessä sitä, miksi elokuva tehdään: kenelle se on suunnattu ja mitä sillä halutaan saada aikaan. Kansalaisvaikuttamisen ja oman ryhmän näkyväksi tekemisen näkökulma nousi tärkeäksi yhteiseksi tavoitteeksi.
Elokuvatyöpajoissa ideat muuttuivat konkreettiseksi tekemiseksi: käsikirjoittamiseksi, kuvaamiseksi, näyttelemiseksi ja editoinniksi. Roolit eivät olleet pysyviä, vaan osallistujat pääsivät kokeilemaan erilaisia tehtäviä. Kukaan ei hallinnut kokonaisuutta yksin, vaan tekeminen edellytti jatkuvaa yhteistyötä ja reflektiota. Halukkaat toimivat kuvaajina tai opettelivat editointia kirjaston julkisessa käytössä olevissa editointitiloissa. Tällä toimintatavalla haluttiin luoda harrastukselle jatkumisen mahdollisuuksia sen jälkeen, kun hanke ja sen rahoitus päättyvät. Elokuvatyöpajoihin liittyi myös elokuvailmaisuun ja -historiaan liittyviä miniluentoja ja harjoituksia.
Musiikkipajat toivat mukanaan uuden ilmaisun tason. Osallistujat halusivat luoda musiikkia ja lyriikkaa itse, sen sijaan, että olisi käytetty valmista musiikkia tai äänitehosteita. Tämä vahvisti kokemusta yhteisestä omistajuudesta ja syvensi prosessin emotionaalista ulottuvuutta. Laulujen tekstit työstettiin vaiheistettuina harjoituksina esimerkiksi teemasanojen pohjalta. Yksilökeskeisen työskentelyn sijasta tekstejä työstettiin yhdessä eteenpäin, niin että niistä tuli yhteisiä tuotoksia. Samalla tavalla improvisaation pohjalta luotiin yhdessä musiikkia. Yksi osallistujista erikoistui musiikin äänitykseen ja editointiin ja samalla heittäytyi oppimaan itselleen täysin uusia taitoja.
Viimeistely ja julkaisu huipentuivat kevättapahtumaan, jossa elokuva Mehua etsimässä esitettiin yleisölle. Tilaisuus laajeni esityksestä vuorovaikutteiseksi työpajaksi: katsojat osallistuivat keskusteluun ja draamalliseen työskentelyyn, jolloin elokuvan merkitykset rakentuivat uudelleen yhteisessä kokemuksessa.
Yhteinen kolmas on jaettua oppimista
Elokuvaprojektia voidaan tarkastella sosiaalipedagogiikan käsitteen yhteinen kolmas kautta. Sosiaalipedagogiikan perusteoksen kirjoittajien Elina Nivalan ja Sanna Ryynäsen mukaan yhteisellä kolmannella tarkoitetaan jaettua tekemisen kohdetta, jonka äärellä vuorovaikutus rakentuu. Tällöin huomio siirtyy yksilöistä kohti yhteistä toimintaa, joka mahdollistaa dialogin, osallisuuden ja toimijuuden vahvistumisen. (Nivala & Ryynänen 2019.)
Tässä projektissa elokuva toimi tällaisena yhteisenä kolmantena. Se loi tilan, jossa ohjaajien ja osallistujien väliset roolit alkoivat liikkua. Elokuvasta muodostui kollektiivinen rakennelma, jonka omistajuus jakautui.
Prosessi haastoi asiantuntijuuden rajoja. Osallistuvana lehtorina siirryin vähitellen pedagogisesta ohjaajasta rinnalla kulkevaksi oppijaksi ja “myötätaiteilijaksi”. Vieraileva elokuvaohjaaja mukautti omaa työskentelyään tavallista elokuvatuotantoa osallistavampaan ja prosessimaisempaan suuntaan. Olennaista oli esimerkiksi kuunnella osallistujien jaksamista, koska monilla oli haasteita arjen päivärytmin suhteen.
Osallistujat ottivat vähitellen yhä enemmän vastuuta eri elementtien ohjaamisesta ja toteuttamisesta. Heillä oli monia taitoja, joita ohjaajilla ei ollut. Osallistujat toteuttivat näin esimerkiksi animaation ja musiikkieditoinnin elokuvaan. Mukana olleet sosionomiopiskelijat puolestaan ylittivät omia roolejaan ja toivat mukaan yllättävää osaamista esimerkiksi musiikin tekemisessä. Samalla he olivat taitavia rohkaisijoita ja toivat erityistä lämpöä kohtaamisiin.
Asiantuntijuus ei näyttäytynyt valmiina tietona, vaan se oli jaettua ja rakentui yhteisen pohdinnan avulla. Oppiminen tapahtui juuri siinä, että kukaan ei ollut valmis, mutta kaikki joutuivat toistensa tukemina kurottautumaan uusille epämukavuusalueille. Kehitystä ja kasvua kun ei tapahdu pelkästään vanhaa ja tuttua toistamalla.
Draama etäyttää ja lähentää
Draamallinen työskentely toimi elokuvaprosessissa keskeisenä oppimisen tilana. Bowellin ja Heapin (2012) mukaan draamakasvatuksessa opitaan samanaikaisesti kolmella tasolla: 1. käsiteltävästä teemasta, 2. itsestä ja ryhmässä toimimisesta sekä 3. draamasta taidemuotona. Elokuvaprojektissa nämä ulottuvuudet kietoutuivat yhteen: osallistujat syvensivät ymmärrystään työelämästä ja tulevaisuudesta kehollisen työskentelyn kautta, harjoittelivat vuorovaikutusta ja yhteistyötä sekä oppivat rakentamaan kohtauksia ja ilmaisemaan merkityksiä elokuvallisin keinoin.
Keskeistä oli myös kaksoistietoisuus eli toimiminen yhtä aikaa fiktion ja todellisuuden tasoilla (Heikkinen 2002; 2016). Tämä mahdollisti vaikeiden kokemusten tarkastelun turvallisesti ja avasi tilaa vaihtoehtoisten toimintatapojen ja tulevaisuuksien kokeilemiselle. Draama ei näin ollut vain valmistava vaihe, vaan elokuvan pedagoginen ydin.
Fiktion käyttö loi myös esteettistä etäisyyttä henkilökohtaisiin teemoihin. Kun oma kokemus muuntui tarinaksi, sitä voitiin käsitellä turvallisemmin ja jakaa muiden kanssa. Samalla osallistujan rooli muuttui: hän ei ollut enää kokemustensa kohde, vaan niiden tulkitsija ja esittäjä. Näin henkilökohtaisesta kokemuksesta tuli yhteistä tietoa, ja tekijän toimijuus vahvistui.
Eväitä ja valmiuksia opintoihin, työhön ja elämään
Olo-TIla -elokuvaprojekti toimi monipuolisena oppimisympäristönä, jossa harjoiteltiin työelämässä ja opinnoissa keskeisiä taitoja. Tämä on erityisen merkityksellistä osallistujille, joiden opiskeluvalmiudet tai työelämäpolut ovat katkenneet tai vasta rakentumassa.
Olen aiemmin Metropolia Ammattikorkeakoulun Creating Positive Future FUTU -hankkeessa pohtinut nuorten aikuisten hyötypelien yhteiskehittämisprojekteja ja niissä tapahtuvaa oppimista (Piekkari 2022, 35–37). Nämä työ-, opiskelu- ja elämäntaitojen alueet vertautuvat hyvin elokuvan tekemisen prosessissa opittaviin taitoihin:
- kyky tunnistaa ja sanoittaa omaa osaamista
- projektinhallinta ja vastuunotto
- vuorovaikutus- ja neuvottelutaidot
- luova ongelmanratkaisu ja epävarmuuden sietäminen
- yhteistyö ja toisten osaamisen arvostaminen
- tekniset ja digitaidot
- elokuvailmaisu ja luova ilmaisu.
Luova työskentely – käsikirjoittaminen, näytteleminen, musiikin tekeminen – auttoi elokuvaprojektiin osallistuneita hahmottamaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Tämä moniulotteinen toiminta antaa enemmän mahdollisuuksia oman elämän tavoitteiden hahmottamiseen (Burnett & Evans 2017). Fiktion kautta voitiin kokeilla erilaisia rooleja ja ratkaisuja turvallisesti. Tämä vahvistaa tulevaisuusajattelua erityisesti niillä, joiden näkymät ovat kaventuneet.
Hankkeen tominnan näkökulmasta keskeistä on, että osallistuja ei ollut toiminnan kohde vaan aktiivinen tekijä. Kokemus siitä, että oma panos kuntouttavassa toiminnassa on merkityksellinen, voi toimia usein käännekohtana kohti opintoja, työllistymistä ja laajempaa osallisuutta. Vähintäänkin se laajentaa omaa elämänpiiriä ja merkityksellisyyden kokemusta niillä, joille työ tai opinnot näyttäytyvät oman terveystilanteen vuoksi kaukaisina. Ymmärrys uudesta oppimista rakentuu keskustelevassa reflektiossa, jolle annettiin aikaa kunkin kokoontumiskerran lopussa ja loppuarvioinnissa.
Taiteellinen projekti voi tarjota osallistujalle “uuden startin”. Eräs elokuvaan tuotetuista lauluista kiteytti tämän ajatuksen mantranomaiseen kertosäkeeseen:
Tahdon elää, elää uudestaan – elää, elää, elää uudestaan!
Osallistujan ääni, valta ja rajat
Elokuva luomisprosessi ei ollut ristiriidaton. Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kenen ääni saa kuulua ja millä ehdoilla. Osallistujien kokemukset ja taiteelliset näkemykset kohtasivat institutionaalisia reunaehtoja, mikä johti neuvotteluihin sisällöistä Metropolia Ammattikorkeakoulun ja tekijöiden välillä. Elokuvaa leikattiin useaan otteeseen pehmeämmäksi, kun taas osallistujat olisivat mielellään valinneet karkeamman esteettisen muodon.
Tämä synnytti jännitteen autenttisuuden ja hyväksyttävyyden välille. Samalla se toisaalta teki näkyväksi työelämän todellisuutta: omien näkemysten esiin tuominen edellyttää usein kompromisseja, perusteluja ja toisten näkökulmien huomioimista.
Vaikka tilanne oli haastava, se tarjosi merkityksellisen oppimiskokemuksen. Osallistujat harjoittelivat vaikuttamista, argumentointia ja neuvottelua – taitoja, jotka ovat keskeisiä sekä työelämässä että aktiivisessa kansalaisuudessa.
Elokuvajulkkarit vahvistivat osallisuutta
Elokuva sai ensi-iltansa Olo-Tila-hankkeen kevättapahtumassa, joka kokosi yhteen laajan joukon verkoston toimijoita yhteisen elokuvakokemuksen äärelle. Elokuvan esittäminen toimi virikkeenä vuorovaikutteiselle työskentelylle: katsomisen jälkeen osallistujat siirtyivät draamamenetelmiä hyödyntävään kohtauttavaan yleisötyöpajaan, jossa elokuvan herättämiä teemoja päästiin käsittelemään yhdessä. Samalla avattiin ja tehtiin näkyväksi prosessissa käytettyjä luovia menetelmiä.
Elokuvan tekijät osallistuivat työskentelyyn pienryhmissä, joissa he jakoivat omia kokemuksiaan suuryleisöä turvallisemmassa ilmapiirissä. Kansainvälistä näkökulmaa toi mukana ollut yhteisö- ja nuorisotyön opiskelijoiden ryhmä Virosta. jotka innostuivat vastaavan menetelmän soveltamisesta kotimaassaan.
Tapahtuman keskeisenä tavoitteena oli mallintaa toimintatapaa, jossa elokuva toimii enemmän kuin esityksenä: se on väline dialogiin, yhteiseen ajatteluun ja työpajatyöskentelyn käynnistämiseen. Näin yhteinen kolmas laajeni tekijöistä yleisöön. Raja esiintyjien ja katsojien välillä hälveni, ja Mehua etsimässä -elokuvasta tuli tila, jossa merkityksiä rakennettiin yhdessä. Parhaimmillaan tällainen lähestymistapa avaa mahdollisuuksia tasa-arvoisille ideariihille, joissa kokemusasiantuntijat, asiakkaat, ammattilaiset ja päätöksentekijät voivat kohdata yhteisen aiheen äärellä.
Tilaisuus päättyi yhteiseen elokuvaprojektien osallistujien luomaan lauluun. Se tiivisti jotain olennaista osallistujien tuntemuksista minäkuvaa vahvistavan affirmaation tapaan:
Hyväksyn itseni,
annan anteeksi,
myötätuntoinen oon,
minä parannun.
Elokuvaprojektin merkitys ei lopulta ole vain valmiissa teoksessa, vaan siinä, mitä prosessi mahdollisti: kokemuksen kuulumisesta, oppimisesta ja toimijuudesta. Yhdessä tekeminen synnytti jotakin, mitä kukaan ei olisi voinut yksin saavuttaa.
Lähteet
Bowell, P. & Heap, B.S. 2013. Planning process drama: Enriching teaching and learning. London: Routledge.
Burnett, B. & Evans, D. 2017. Designing your life. London: Random House UK Ltd.
Heikkinen, H. 2012. Draaman maailmat oppimisalueina. Draamakasvatuksen vakava leikillisyys. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, Kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Nivala, E. & Ryynänen, S. 2019. Sosiaalipedagogiikka: Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Helsinki: Gaudeamus.
Piekkari, J. 2022. Tulevaisuudet peleiksi – nuoret ohjauksellisia pelejä kehittämässä. Teoksessa Ihanus, A. & Lassila, J. (toim.) Nuorten tulevaisuusuuntautunut ohjaus. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisuja, TAITO-sarja 99. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Kirjoittaja
-
Jouni Piekkari
Lehtori, Metropolia AmmattikorkeakouluMetropolian lehtori ja draamakasvattaja, joka kehittää toiminnallisia ja osallistavia työtapoja eri ympäristöissä.
Tutustu tekijään