Kirjoita parempia asiantuntijatekstejä 2/3: Mahdollisia tekstejä, mahdottomia tekstejä, erilaisia tekstejä

Aloitetaan muistolla muutaman vuoden takaa. Mieleeni on jäänyt elävästi kirjoittamisen kouluttaja, joka saapui vetämään henkilöstökoulutusta ammattikorkeakouluuni. Kouluttaja oli kaiketi ensimmäistä kertaa tutustunut ammattikorkeakoulujen asiantuntijablogeihin ja hämmästeli postauksia, jotka hänen mukaansa olivat kaukana siitä, mitä hän ”blogikirjoituksella” ymmärsi. Olivathan postauksemme pitkiä, perusteellisesti lähteistettyjä asiantuntijakirjoituksia, jotka vilisivät teoreettisia aineksia eivätkä kaihtaneet erikoiskieltä.

Tähän puheenvuoroon henkilöstö vastasi valottamalla kouluttajalle opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisukriteereitä, jotka ohjaavat kirjoittamistamme rahoituksen kautta. Näiden kriteerien mukaan bloggauksemme olivat juuri sitä, mitä niiden pitikin olla: toimitetussa kanavassa julkaistuja asiantuntijatekstejä, jotka tuovat esiin uutta ammatillista tietoa. Tässä tilanteessa törmäsivät kaksi eri käsitystä siitä, mitä blogikirjoitus voi tai ei voi olla. Kaksi oletusta tekstilajista eli genrestä asettuivat vastatusten. Voi kysyä, oliko joku oikeassa ja toinen väärässä. Kuka saa päättää, mihin genreen teksti kuuluu? Mitä merkitystä asialla ylipäätään on?

Tekstien erilaisuutta jäljittämässä

Sana ”genre” juontaa juurensa latinaan, jossa genus/gener tarkoittaa syntyperää, sukua ja lajia (Tieteen termipankki: lajityyppi | laji | genre 2018). Varhaisinta tunnettua lajiteoriaa edustaa Aristoteles, jonka on tulkittu Runousopissaan jakaneen runouden (siis kirjallisuuden) epiikkaan, tragediaan ja komediaan. Kuten kielentutkijat Vesa Heikkinen ja Eero Voutilainen (2012) ovat kuvanneet, moderni lajiajattelu on ammentanut paljon kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinilta (1895–1975). Bahtin määritteli genret ilmaisutyypeiksi, joita yhdistävät temaattiset, kompositionaaliset ja tyylilliset piirteet. Genret eivät kuitenkaan olleet Bahtinillakaan selkeitä ja pysyviä kaavoja, joilla on normatiivinen asema. Variaatiota on aina niin lajien välillä kuin niiden sisällä, eivätkä kaikki tekstit yksiselitteisesti kuulu yhteen tiettyyn lajiin. Kuten Heikkinen ja Voutilainen (2012) kirjoittavat:

Genre on Bahtinin mukaan yhtenäistävien ja hajottavien voimien ristipaineessa. Se pyrkii yhtäältä vakiinnuttamaan ja kehittämään tietyt normatiiviset, yksittäisten tekstien tuottamista ohjaavat piirteet; toisaalta se jatkuvasti uudistuu, vaihtelee ja tuo esiin erilaisten ”sosiaalisten äänten” moninaisuuden. (Heikkinen & Voutilainen 2012, 20.)

Genrejä koskevaa teoriaa ja erilaisia genreluokitteluja ja -tyypittelyjä on viime vuosikymmeninä luotu eri tieteenaloilla. Esimerkiksi kirjallisuustiede on hienosäätänyt lajiteoriaa historiallisen lajin, alalajin, tyylilajin ja rakennetyypin käsittein ja puhunut jopa ”vastagenrestä”, jollainen voi syntyä aiemman lajin kritiikkinä tai parodiana (Tieteen termipankki: lajityyppi | laji | genre 2018). Kielitiede puolestaan näkee tekstilajeissa kielellisiä konventioita, jotka vaikuttavat tekstin tuottamiseen ja funktioon. Jos genre määritellään korostaen rakennetta, kiinnitetään huomiota esimerkiksi tekstilajiin kuuluvien tekstien yhteiseen päämäärään, yhteiseen kohdeyleisöön sekä prototyyppisesti samankaltaiseen rakenteeseen ja sisältöön. Toimintaa korostavassa määrittelyssä taas tekstilaji nähdään kielellisesti toteutuneena sosiaalisena toimintatyyppinä. (Tieteen termipankki: tekstilaji 2020.) 

Eroista huolimatta useimmille tutkimuksille yhteistä on ajatus, että genre on abstrakti diskurssi- ja vuorovaikutustason ilmiö, jota ei voi suoraan havaita mutta joka vaikuttaa tekstien tuottamiseen ja vastaanottoon (Heikkinen & Voutilainen 2012, 23).

Käytännön kirjoittamistyössä tekstilaji on uskoakseni hyödyllistä nähdä kuin äänettömänä sopimuksena kirjoittajan ja lukijan välillä. Sopimus koskee tekstin todennäköisyyksiä ja antaa suuntaviivat sille, mitä lukija tekstiltä odottaa. Tekstilaji on käytännöllistä hahmottaa perheyhtäläisyydeksi tai kehykseksi, jossa suositaan tiettyjä kielen ja tekstin piirteitä (ks. Heikkinen 2009, 21). Kirjoittajan on tärkeä sisäistää, että erilaiset viestintätilanteet edellyttävät aidosti erilaisia tekstejä. Genre on yhteisöllinen asia. Hyvä kirjoittaja tunnistaa erilaisia tekstilajeja ja käyttää niitä joustavasti ja tarkoituksenmukaisesti. 

Kissoja, koiria – ja kissakoiria?

Tekstilajitietoisuus on kyky, joka omaksutaan sosiaalistumalla, ja samoin genret opitaan sosiaalistumisen kautta (Heikkinen & Voutilainen 2012, 18, 38). Kirjoittajayhteisössä kirjoittajia tukee yhteinen ymmärrys tekstilajeista. Ihannetapauksessa yhteisön ymmärrys myös vastaa yleisemmin kieliyhteisön käsityksiä niin, että ”kissa” on kissa ja ”koira” on koira paitsi omalla työpaikalla myös sen ulkopuolella. 

Haasteita tekstilajitietoiseen kirjoittamiseen voi tuoda genrerajojen sumeus. Siitä uskon olevan kyse alun muisteluksessani blogikirjoitusten herättämästä merkitysneuvottelusta. Harva varmastikaan nimittää uutista ”runoksi”, runoa ”tiedotteeksi” tai tiedotetta ”tutkimusraportiksi”. ”Asiantuntijabloggaus” taas on vähemmän kirkas tyyppi: yhdelle se tuo mieleen ”kissan” ja toiselle ”koiran”. 

Toinen lajitietoisessa kirjoittamisessa huomioitava asia on, että tottumus on toinen luonto. Ei ole harvinaista, että tieteellisen kirjoittamisen lajeihin – monografioihin, artikkeleihin, kirja-arvioihin ja niin edelleen – tottunut kirjoittaja kipuilee yleistajuisen tekstin kanssa. Ajatellaan vaikkapa työtehtävää, jossa olisi laadittava napakka juttu yhdistyksen lehteen tai kiinnostusta herättävä LinkedIn-julkaisu. Yritys voi on kova ja tahtotila oikea, mutta tekstiin solahtaa kuin huomaamatta tieteellinen puheenparsi, joka pikemminkin nimeää ja toteaa kuin vaikuttaa ja aktivoi. Juonikin rakentuu kuin varkain akateemisten perinteiden mukaisesti johdannosta metodologian kautta tuloksiin, johtopäätöksiin ja pohdintaan, vaikka paljon toivottavampi ratkaisu voisi olla rakenne, jossa ydinviesti tarjoillaan lukijalle heti kättelyssä: otsikossa ja ingressimäisessä aloituksessa.

Haluan tässä painokkaasti varoittaa sokeudesta, jonka tottumus voi tuottaa, ja teen sen omakohtaisella kokemuksella: Kun aikoinaan laadin väitöstiedotettani yliopistoni viestintää varten, uskoin saavani kohtuullisella vaivannäöllä aikaiseksi vetävän tekstipätkän, olinhan tutkimuksen rinnalla koko ajan kirjoitellut paljon myös lehtijuttuja, kolumneja ja muuta ei-tieteellistä tekstiä. Mutta kun sitten näin väitöstiedotteeni valmiina, en voinut kuin järkyttyä: kynäilyni lopputulos olikin jargonin raskauttama lukijan täystyrmäys. Tieteellinen kirjoittaminen on vaativaa, ja yhtä vaativaa voi olla siitä irrottautuminen.

Miten genre aktivoidaan tekstissä?

Oikean suunnan löytämisessä tunnetusti auttaa, jos tietää, minne on menossa. Miten uusi tekstilaji siis otetaan haltuun? Kirjoittajan välinehuoltoa on lukeminen, kuten kirjoittamisen tutkija ja kouluttaja Johanna Pentikäinen (2024) on muotoillut. Mentoritekstit – hyvät tekstit, joilla kirjoittaja ympäröi itsensä oppimistarkoituksessa – virittävät kirjoittamiseen ja näyttävät sille suuntaa. Mentoritekstit paljastavat esimerkeillään, riveillään ja rivien väleillään sen, miksi jotkut tekstit ovat erityisen vaikuttavia. Ne näyttävät yhteyden tekstin tavoitteen, tarkoituksen ja keinojen välillä. (Pentikäinen 2024, 102–105.) 

Hyvästä esimerkistä oppiminen pätee myös uusien tekstilajien haltuunottoon. Genret tulevat esille teksteissä, jotka niitä edustavat, ja huolellinen tutustuminen esimerkkeihin auttaa hahmottamaan lajille ominaiset piirteet, joita yksittäiset teokset enemmän tai vähemmän ilmentävät (Tieteen termipankki: lajityyppi | laji | genre 2018). Alla olevat kysymykset voivat auttaa asiantuntijakirjoittajaa lajin tyyppipiirteiden tunnistamisessa ja hyödyntämisessä:

• Rakenne: Millaisia rakenteellisia piirteitä tekstilajin konventioihin kuuluu? Miten teksti alkaa, kehkeytyy ja loppuu? Poikkeavatko konventiot siitä, mihin olen tottunut? Miten?
• Tyyli ja sävy: Millainen tyyli ja sävy tekstilajiin kuuluu? Kuuluuko tyyppipiirteisiin esimerkiksi muodollisuus vai epämuodollisuus, neutraalius vai kantaaottavuus? Käytetäänkö erikoiskieltä vai yleiskieltä? Sallitaanko kielen kuvallisuus? Miten teksti viittaa itseensä?
• Pituus ja jäsentely: Minkä pituisia tekstilajin edustajat näyttävät olevan? Miten niissä käytetään otsikoita? Suositaanko pitkiä kappaleita vai ilmavampaa kappalejakoa? Millaisia ovat virkerakenteet? Käytetäänkö visuaalisia elementtejä? Mitä tekstielementtejä niihin tarvitaan?

Erityisen tärkeä asiantuntijakirjoittamisessakin on tekstilajin toiminnallinen ulottuvuus. Nämä kysymykset voivat auttaa kirjoittajaa syventämään ymmärrystään siitä:

• Tavoitteet ja yleisö: Millaisia tavoitteita ja käyttötarkoituksia teksteillä on? Mille yleisölle tai yleisöille ne on suunnattu? Mikä on tekstien toimintatapa – miten ne pyrkivät esimerkiksi vaikuttamaan lukijaan? Vai pyrkivätkö ne tekemään jotain ihan muuta? Miten nämä asiat vaikuttavat tekstin kielellisiin piirteisiin? 
• Asiantuntemus ja kirjoittajan positio: Miten kirjoittajan asiantuntemus näkyy teksteissä? Onko tekstissä selkeitä minäviittauksia tai onko kirjoittajaminä muuten näkyvillä? Onko painopiste teoriassa, kokemustiedossa tai käytännössä – vai jossain muussa? Miten tiedon varmuutta ilmaistaan? 
• Moniäänisyys ja lähdemerkinnät: Ovatko tekstit yksiäänisiä vai tuodaanko niissä esille erilaisia ääniä ja näkökulmia? Millaisessa roolissa lähteet ja muu intertekstuaalinen aines ovat? Miten lähteet teknisesti merkitään? Miten merkinnät eroavat tavasta, joka on sinulle tutuin?
• Tunteet: Herättävätkö tekstit tunteita? Miltä sinusta tuntuu kirjoittaa tämäntyyppistä tekstiä? Onko tällainen lähestymistapa sinulle luonteva vai pääsetkö todella haastamaan itseäni? ¹

Opetustyössäni kannustan opiskelijoita, että kun he lukevat alaansa liittyvää kirjallisuutta, heidän kannattaa suunnata huomionsa paitsi tekstien sisältöön myös niiden rakenteellisiin ja kielellisiin piirteisiin. Tämä on hyvä suunta myös ammattilaiselle ja asiantuntijalle. Genrepedagogiikassa voi sivumennen mainittuna nähdä erityisen poliittisen ulottuvuuden: pääsy tiettyihin arvostettuihin genreihin, lähinnä siis työelämän tekstilajien ottaminen haltuun, on yhteydessä täyteen kansalaisuuteen (Heikkinen & Voutilainen 2012, 38). Tekstilajeihin ja tekstien ja kielen piirteisiinhän liittyy arvottamista: ne voidaan leimata murteellisiksi, korkeakirjallisiksi tai arkisiksi tai jopa alatyyliksi (Heikkinen 2009, 30).

Käytännön työssä asiantuntijakirjoittajia ohjaavat genreodotusten lisäksi vahvasti myös julkaisukanavat, joissa lukijat pääsevät niihin käsiksi. Esimerkiksi tieteellisten ja ammatillisten lehtien kirjoittajaohjeet voivat erota toisistaan huomattavasti. Merkkimäärävaateet vaihtelevat, rakennetoiveet varioivat, ja vähintäänkin jokaisella julkaisijalla on oma versionsa viittaustekniikasta. Ohjeita kannattaa kunnioittaa, kun haluaa tekstilleen sujuvan matkan läpi toimitusprosessien.

¹ _{Tekstiä suunnitellessani olen keskustellut Microsoft Copilot -kielimallin kanssa siitä, miten se asiantuntijakirjoittajana lähtisi tutustumaan uuteen tekstilajiin. Olen hyödyntänyt osaa kielimallin vastauksista tekstissäni mutta muokannut ja tarkistanut tekstin itsenäisesti.}

Kirjoitatko mahdollisia vai mahdottomia tekstejä?

Olen tässä artikkelissa hahmotellut tekstilajien merkitystä asiantuntijakirjoittajan kannalta ja todennut, että hyvän kirjoittamisen avaimia ovat herkkyys havainnoida ja tunnistaa viestintätilanteita ja tekstien tyyppipiirteitä – ja ennen kaikkea ahkera lukeminen. Ammattikorkeakouluympäristössä on kokemukseni mukaan myös erityisiä haasteita, jotka koskevat niin opiskelijoita kuin henkilökuntaa. Tarkastellaan lopuksi niitä.

Ymmärrys siitä, miten omalla alalla puhutaan ja kirjoitetaan, on osa ammatillisen osaamisen kasvua. Suomen kielen dosentti, kirjoittamisen opettaja Kimmo Svinhufvud (2009) on Gradutakuu-blogissaan luonnehtinut tiedeyliopistojen maisteritutkinnon lopputyötä, pro gradu -tutkielmaa, ”eriskummalliseksi” luokkahuonetekstilajiksi, jonka yleisöksi määrittyvät lähinnä ohjaajat sekä mahdollisesti jokunen sukulainen tai toinen opiskelija. En epäile kuvauksen oikeansuuntaisuutta, mutta en millään haluaisi nähdä ammattikorkeakoulujen opinnäytetöitä samassa valossa. Opinnäytetöissään opiskelijat kehittävät ja osoittavat valmiuksiaan soveltaa tietojaan ja taitojaan. Usein opinnäytetyöt tehdään yhteistyössä työelämän kanssa, jolloin voi ainakin olettaa, että ohjaajan ja muiden opiskelijoiden rinnalle lukijakuntaan liittyy alan ammattilaisia. Opiskelijan on näin ollen tähdättävä tekstiin, joka on järjellinen sekä ”luokkahuoneen” sisällä että sen ulkopuolella.

Totta puhuen olenkin joskus hiljaa mielessäni nimittänyt opinnäytetyötä ”mahdottomaksi tekstilajiksi”. Se on rohkea ilmaus, mutta tarkoitan juuri tätä kahden suunnan vetoa: tarvetta kirjoittaa samassa tekstissä monenlaisille lukijoille. Työelämän lukijahan on ainakin stereotyyppisesti ajateltuna kiireinen ja haluaa löytää ammattiteksteistä ripeästi asioita, jotka auttavat häntä kehittymään ja kehittämään alaansa. Opettaja oppilaitoksen edustajana taas haluaa nähdä opinnäytetöissä myös täsmällisesti määritellyt tavoitteet ja tarkoituksen, tutkimuskysymykset tai kehittämistehtävät, tietoperustan, työtavat tai menetelmät ja muut tutkimukselliset ulottuvuudet. Ei ole ihme, jos kokematon kirjoittaja kompastelee ristipaineissa. Toisaalta helppo ja hyvä ratkaisu tähän on opinnäytetyön jatkojalostaminen blogikirjoitukseksi, ammattilehden artikkeliksi, yleistajuiseksi lehtijutuksi tai vaikkapa podcastiksi, jossa tulos tai tuotos on viestin ytimessä.

Samansuuntaista haasteellisuutta liittyy niin sanottuihin loppujulkaisuihin, joihin ammattikorkeakoulujen hankkeet tyypillisesti kulminoituvat. Hankkeessa ja hankkeesta kirjoittamista on mallinnettu jo Haaga-Helian ammatillisen opettajakorkeakoulun julkaisussa (Lambert & Vanhanen-Nuutinen 2010) viisitoista vuotta sitten, mutta silti hankkeissa painitaan edelleen välillä sen kanssa, miten loppujulkaisussa saataisiin raportoitua hankkeen kulku rahoittajille ja samalla viestittyä hankkeen annista tehokkaasti työelämään. Tekeekin mieli vinkata, että jos kirjoittaminen jossain hetkessä tuntuu vaikealta, kannattaa pysähtyä miettimään, yrittääkö lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla ja onko se edes mahdollista.

Laveilla esimerkeilläni haluan korostaa, että yhtä lukijaryhmää on helpompi puhutella yhdessä tekstilajissa ja tekstissä, kun taas toiselle lukijaryhmälle sopii eri lähestymistapa. Ammattikorkeakouluissa on onneksi viime vuosina voimakkaasti satsattu erilaisiin monipuolisiin julkaisemisen tapoihin ja kanaviin niin, että kirjoittajat voivat tehdä tarkoituksenmukaisia valintoja.

Lähteet

Aristoteles 1998. Runousoppi. Helsinki: Otava.

Heikkinen, V. 2009. Johdanto. Teoksessa Heikkinen, V. (toim.) Kielen piirteet ja tekstilajit. Vaikuttavia valintoja tekstistä toiseen. Tietolipas 229. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 7–36.

Heikkinen, V. & Voutilainen, E. 2012. Genre – monitieteinen näkökulma. Teoksessa Heikkinen, V., Voutilainen, E., Lauerma, P., Tiililä, U. & Lounela, M. (toim.) Genreanalyysi. Tekstilajitutkimuksen käsikirja. Helsinki: Gaudeamus. 17–47.

Lambert, P. & Vanhanen-Nuutinen, L. (toim.) 2010. Hankekirjoittaminen. Välineitä hanketoimintaan ja opinnäytetyöhön. Haaga-Helia tutkimuksia 1/2010. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Pentikäinen, J. 2024. Sanojesi voima. Taitoa ja tarkoitusta kirjoittamiseen. Helsinki: Art House.

Svinhufvud, K. 2009. Gradu tekstilajina. Gradutakuu-blogi 20.11.2009. https://gradutakuu.fi/2009/11/20/gradu-tekstilajina/ Viitattu 15.2.2025.

Tieteen termipankki: lajityyppi | laji | genre 2018. Helsingin yliopisto. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:genre Viitattu 15.2.2025.

Tieteen termipankki: tekstilaji 2020. Helsingin yliopisto. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kielitiede:tekstilaji Viitattu 15.2.2025.

Kirjoittaja

• 

  Marianne Roivas

  Lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu

  FT Marianne Roivas on pitkään ollut mukana Metropolia AMK:n julkaisutoiminnassa erilaisissa rooleissa.

  Tutustu tekijään