Jakso 1: Mitä on laatu ikääntyneiden palveluissa?

Miia Rolamo [00:00:01]: Tervetuloa Ikästudio Pro -podcastiin. Tässä podcastissa tarkastellaan ikääntymisen ja iäkkään mielekkään elämän teemoja eri näkökulmista. Keskustelemassa meillä on alan asiantuntijoita, kehittäjiä ja kokemusasiantuntijoita. Me olemme tämän podcastin hostit Miia Rolamo…

Anna Puustelli-Pitkänen [00:00:19]: …ja Anna Puustelli-Pitkänen. Tässä jaksossa pysähdymme ikääntyneiden palveluiden laadun äärelle. Kuvitellaan hetki tilannetta, joka koskettaa hyvin monia meistä. Iäkäs läheinen tarvitsee enemmän tukea arkeensa ja muuttaa uuteen kotiin, jossa luvataan hyvää hoivaa ja laadukkaita palveluita. Mutta mistä sitä läheisenä oikein tietää, että hänellä todella on hyvä olla siellä? Tänään tarkastelemme palveluiden laatua eri näkökulmista. Mitä se laatu oikeastaan tarkoittaa, miten sitä mitataan ja ennen kaikkea, miltä se näyttää siellä iäkkään ihmisen arjessa. Meillä on studiossa kaksi vierasta. Molemmat vieraamme puhuvat intohimoisesti iäkkäiden ihmisten hyvästä elämästä ja palveluiden kehittämisestä. Haluaisitteko esitellä itsenne?

Virpi Holmqvist [00:01:13]: Kiitos, mukava olla täällä. Olen Virpi Holmqvist ja toimin Attendon toimitusjohtajana. Meillä Attendolla asuu noin 400 hoivakodissa pikkuisen vajaa 13 000 asukasta, joita hoivaa ja hoitaa yli 16 000 ammattilaista. Pääasiassa nämä asukkaat ovat ikäihmisiä, mutta meillä on myös vammaisia, mielenterveyskuntoutuja ja myös päihdekuntoutuja.

Jennika Keitamo [00:01:45]: Ja minä olen Jennika Keitamo. Työskentelen Norlandia Hoivalla laatu- ja omavalvonta-asiantuntijana. Olemme Suomessa aika uusi toimija, viisi vuotta sitten tuli ensimmäinen Norlandia Hoiva Suomeen, ja nyt meillä on viisi hoivakotia. Olemme osa Norlandia Health & Care Groupia, mihin kuuluu Alina Kotihoito ja Aberia, jossa on vammaispalvelut ja lastensuojelu. Me olemme norjalainen perheyritys.

Miia Rolamo [00:02:17]: Tervetuloa mukaan.

Jennika Keitamo [00:02:19]: Kiitos.

Miia Rolamo [00:02:20]: Tänään puhutaan palveluiden laadusta. Ennen kuin mennään eteenpäin, on varmaan hyvä tässä kohtaa pysähtyä hetkeksi tuon laatukäsitteen äärelle. Mitä palveluiden laatu mielestänne tarkoittaa? Mitä siihen kuuluu?

Virpi Holmqvist [00:02:35]: Jos minä aloittelen täältä, niin Jannika jatka sinä sitten.

Jennika Keitamo [00:02:38]: Kyllä.

Virpi Holmqvist [00:02:39]: Se on juuri, niin kuin sanoit, että se riippuu vähän näkökulmasta, mistä katsotaan. Mutta jos nyt puhutaan vaikka ikäihmistä, puhutaan sen asukkaan näkökulmasta, niin kyllähän se laatu on semmoista hyvää, mielekästä arkea, että saa elää sitä oman näköistä elämää, ja ajattelen niin, että se on se hyvä laatu sille asukkaalle. Jos sitten ajatellaan läheistä, että mitä se hyvä laatu läheiselle on, niin totta kai juuri tämä, että hän näkee, että se oma rakas saa tehdä niitä asioita, joista hän nauttii, mutta myös semmoinen turvallisuus, että siellä on turvallista olla ja hyvällä mielellä voi jättää se oman rakkaan sinne ikäihmisten palveluihin. Näin minä lähtökohtaisesti ajattelen, että mitä se laatu on.

Jennika Keitamo [00:03:25]: Ja laatu on aika paljon semmoista tavallista arkea.

Virpi Holmqvist [00:03:28]: Niin se on semmoista pieniä asioita.

Jennika Keitamo [00:03:29]: Pieniä asioita, mistä se koostuu.

Virpi Holmqvist [00:03:30]: Kohtaamista.

Jennika Keitamo [00:03:31]: Kohtaamista ja sitä mielekästä tekemistä siellä arjessa ja turvaa. Ja myös se, että emme näe pelkkänä hoivan kohteena ihmistä.

Virpi Holmqvist [00:03:44]: Juuri näin.

Jennika Keitamo [00:03:45]: Vaan kokonaisvaltaisesti.

Miia Rolamo [00:03:49]: Mainitsin tuossa alussa sen laadun mittaamisen. Laatua myös mitataan erilaisilla mittareilla ja seurataan. Kansallisesti käytämme RAI-arviointimittaria ja sitä välineistöä kehittää kansainvälinen tutkijaverkosto InterRAI, mutta suomalaisia RAI-versioita ylläpitää Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Mitä nämä RAI-tulokset meille oikein kertovat?

Virpi Holmqvist [00:04:22]: Ajattelemme Attendolla niin, että se laatu jakautuu ehkä kolmeen eri asiaan. On se koettu laatu, eli miten se asiakas, ja me pidämme sitä läheistä myös tärkeänä asiakkaana, eli miten se asiakas kokee sen laadun. Sitten tavallaan sen hoivan vaikuttavuus, niin siinä esimerkiksi RAI on mittarina. Sitten vielä ehkä kolmas näkökulma on se, kuinka sitä prosessia kehitetään. Me katsomme sitä kolmelta näkökulmalta, koska yksi näkökulma on ehkä liian kapea, jos katsotaan vain siihen vaikuttavuuteen, mutta totta kai RAI on tärkeä siinä ja sen kautta päästään hyödyntämään sitä, toimintakyvyn kautta katsotaan sitä ravitsemusta, kuntoutumista ja niin poispäin, että totta kai tärkeä mittari. Aika monimutkainen mittari, jos ajatellaan vaikka ympärivuorokautista palveluasumista, ja sen käyttäminen vaatii aika paljon käyttäjiltä, että osataan käyttää sitä mittaristoa oikein. Mutta näen kuitenkin, että yhtä tärkeänä mittarina on myös se koettu tyytyväisyys, että olenko tyytyväinen, onko minulla turvallinen olo, onko ruoka hyvää ovat ihan yhtä tärkeitä, kuin se hoivan vaikuttavuus.

Jennika Keitamo [00:05:43]: Kyllä, ja sanoitkin aika laajasti ja kattavasti tuosta, että sitähän se on juuri, että se on monia pieniä, tärkeitä asioita, ja ihan konkreettisesti sitä, miten se arki rakennetaan ja se, miten sitä käytetään, on ehkä avainasemassa. Se voi olla todella hyvä työkalu, parhaimmillaan se on sitä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:06:11]: Mitä te ajattelette siitä, että mitä ehkä iäkkäät ihmiset itse ajattelisivat siitä laadusta? Onko teillä ollut vaikka jotain, että olette asukkaiden kanssa kysyneet asiasta ja semmoista kokemustietoa tavallaan heiltä päin, että mitä he arvostavat ensisijaisesti?

Jennika Keitamo [00:06:25]: Olen paljon jutellut asukkaiden kanssa laadusta ja siitä, millaista on asua Hoivassa ja miltä se arki siellä tuntuu, niin varmaan suurimmalla osalla nousee se, että saa tehdä mielekkäitä, oman näköisiä juttuja. Ja että se paikka on kodikas ja siellä on apu saatavilla. Se turvallisuusnäkökulma tulee aika vahvasti monesti esiin, että saa apua silloin, kun sitä tarvitaan, mutta saa elää sitä oman näköistä elämää ja semmoinen merkityksellisyys säilyy, saa vaikuttaa omiin asioihin, niin kuin on saanut aina vaikuttaa kotonakin ja läpi elämän. Se ei muutu, kun ihminen vanhenee.

Virpi Holmqvist [00:07:17]: Meilläkin tehdään kaksi kertaa vuodessa asukkaille ja myös läheisille ja henkilökunnallekin kysely. Siinä kysytään juuri noita tärkeitä asioita. Siellä on avoimia palautteita ja viime kerrallakin tuli yli 20 000 avointa kommenttia. Ja se oli juuri nuo asiat, mitä sinäkin mainitsit, että kyllä se nähdyksi tuleminen, että sinut kohdataan ihmisenä, on tosi tärkeä. Ja se, että sinulla on myös turvallinen olo. Totta kai, kun meillekin suuri osa asukkaista on muistisairaita, ja muistisairaus etenee pitkälle, niin se toimintakyky, mitä voi tehdä, se muuttuu, niin sen huomioiminen on tosi tärkeää.

Jennika Keitamo [00:07:58]: Kyllä.

Virpi Holmqvist [00:07:59]: Nämä asiat kyllä nousee siellä.

Jennika Keitamo [00:08:02]: Kyllä, ja että se merkityksellisyys ja mielekäs tekeminen säilyy ihan sinne elämän loppuun asti.

Virpi Holmqvist [00:08:08]: Kyllä, ja ruoan pitää olla hyvää, se on tosi tärkeä osa sitä arkea. Me kaikki tiedämme, miten tärkeää ruoka on, ja se korostuu ehkä vielä sitten, kun asutaan tuollaisessa ympärivuorokautisessa.

Virpi Holmqvist [00:08:20]: Ja kohtaaminen, sen merkitys on tosi isossa roolissa.

Miia Rolamo [00:08:25]: Tuo turvallisuus tuntuu tosi tärkeältä jotenkin siitäkin näkökulmasta, että kun yhteiskunnassamme on niin vahvana tämä, että kotona mahdollisimman pitkään, niin se on varmaan myös läheisille sellainen, että sitten, kun saa vaikka sen oman iäkkäänsä sinne hoivan piiriin, niin vähän hartiat laskevat ja myöskin sitten sillä ihmisellä on turvallisempi olo, kuin yksin siellä kotona.

Virpi Holmqvist [00:08:49]: Tämä on ehkä tällä hetkellä suuri haaste yhteiskunnassamme, että se hoivan saatavuus silloin, kun sitä tarvitsee, on heikko, ja se kuormittaa juuri niitä läheisiä. Nyt käydään paljon julkista keskustelua tästä, mikä se läheisen rooli on ja kuinka paljon läheisen tulisi kantaa sitä vastuuta, ja sitten toisaalta, mikä on turvallista. Kun menee käymään tuommoisessa ympärivuorokautisessa hoivassa ja miettii, että kotona asuisi näinkin pitkälle esimerkiksi muistisairas, niin kyllähän se on ihan kokopäiväistä työtä. Tässä meillä on yhteiskunnassa iso pohdinnan paikka, että miten pystymme turvaamaan tulevaisuudessa nämä palvelut.

Jennika Keitamo [00:09:32]: Kyllä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:09:35]: Yhtenä ratkaisunahan tähän pari vuotta sitten, kun vähän muutettiin näitä nimikkeitä ja palveluita, tuli tämä yhteisöllinen asuminen tavallaan ehkä ajatuksena siihen kotihoidon ja ympärivuorokautisen palveluasumisen väliin. Mutta sekin on herättänyt mediassa paljon keskustelua siitä, kenelle se sopii, ja toisaalta sitten, kun samalla muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa ja se heidän hoivan tarpeensa ei katso kelloa. Mitä te ajattelette tästä keskustelusta yhteisöllisen asumisen roolista ehkä ratkaisuna?

Virpi Holmqvist [00:10:03]: Joo, siis lainsäädäntöä se tosiaankin tuli silloin, oliko se nyt 2020, ja vaikka nyt on jo vuosi 2026, niin edelleen se vähän hakee paikkaansa, että mikä tämän palvelun rooli tässä koko palveluportfoliossa on. Jos ajatellaan, että on kotihoito ja sitten on yhteisöllinen ja ympärivuorokautinen palvelu, niin yhteisöllinenhän eroaa siitä ympärivuorokautisesta, että siellä ei ole yöhoitoa ja se palvelutarve voi tosiaankin tuntimääräisesti olla erilainen eri asukkailla. Ajatuksena se on todella hyvä, että sinulla olisi hoitajat lähellä, kun tarvitset heitä, mutta käytäntö vähän vielä ontuu, ihan lähtien jo siitä, että ollaan vähän eri mieltä siitä, mitä ovat vaatimukset näille kiinteistöille ja niin poispäin. Ja myös se, että ryhmämuotoinen vai oma asunto? Itse näen, että siinä ei ole määritelty tarkkaan, kenelle se on tarkoitettu. Ketkä ovat ne, jotka pärjäävät ja pystyvät asumaan siellä? Puhutaan myös paljon siitä, että sitä voidaan käyttää säästön kohteena, että sijoitetaan yhteisölliseen, vaikka tarve olisikin jo ympärivuorokautinen. Tätä toki mekin näemme ja sitten näemme myös niitä, missä se toimii hyvin. Tämähän ei mene niin, että jokainen suomalainen lähtee kotihoitoon ja se elämä päättyy ympärivuorokautiseen. On hyvä muistaa, että se on noin kuutisen prosenttia yli 75-vuotiaista, jotka asuvat ympärivuorokautisessa hoivakodissa.

Miia Rolamo [00:11:46]: Kyllä. Aika paljon te puhuttekin tästä, mitä meidän sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituskin nostaa esille, että keskeistä on se, että palvelut tukevat sitä iäkkään toimintakykyä, osallisuutta, hyvää elämää. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa sitä asiakasosallisuuden merkitystä. Mietin, että molemmat sanoitte tavallaan sellaisesta jatkuvuudesta, että voi tehdä niitä itselleen tärkeitä asioita, niin tuleeko sinulle, Jennika, mieleen joku esimerkki, mitä vaikka teidän asukas toivoo, että hän voisi tehdä siellä arjessaan? Joku sellainen kiva tekeminen, mitä hän on tehnyt aina ja mitä hän voisi edelleenkin toteuttaa.

Jennika Keitamo [00:12:23]: Kyllä, ja niitä aika paljonkin näkee arjessa. Leipominen on yksi sellainen asia. Meillä on innokkaita asukkaita, jotka tykkäävät leipoa, ovat aina tykänneet tehdä vaikka ruokaa, puutarhanhoito, kukkien kasvattaminen. Tämmöisiä ihmisille aika tavallisia arjen juttuja, mutta että ne säilyisivät sitten, kun siirrytään myös sinne hoivaan.

Virpi Holmqvist [00:12:54]: Minusta meillä on Sallassa ihan huikea esimerkki. He perustivat ompeluseurat sinne, koska siellä oli paljon, pääosin mummoja, jotka halusivat tehdä käsillä jotain, niin sinne kuulkaa, ompelukoneet esiin ja heillä on nyt sitten ompelukerho, missä he pääsevät tekemään sitä, mitä he ovat tehneet aina, niin tuo on tosi tärkeää. Se voi olla vaikka pöydän pyyhkimistä, osallistuu pyykkipäivään.

Jennika Keitamo [00:13:21]: Ihan semmoinen tavallista arkea.

Virpi Holmqvist [00:13:22]: Niin, tavallista arkea, että ne eivät ole mitään sirkushuveja. Joskus tulee semmoinen olo, että siellä pitäisi järjestää sirkushuveja.

Jennika Keitamo [00:13:30]: Kyllä.

Virpi Holmqvist [00:13:30]: Siitähän ei ole kyse.

Jennika Keitamo [00:13:30]: Ei ole kyse. Ne ovat aika tavallisia arjen asioita, mitkä ovat meille itsestäänselvyyksiä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:13:39]: Ja mielestäni niissä laatusuosituksissa on hyvä myös se, ja vähän sanoitkin tuossa, että se asukas ei ole objekti, vaan hän on aktiivinen osallistuja siihen oman arkeensa.

Jennika Keitamo [00:13:50]: Kyllä. Nimenomaan.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:13:51]: Mielestäni se on hirveän tärkeä lähtökohta, kun puhutaan laadusta, ja kun tehdään tätä palvelu- ja toimintasuunnitelmaa, niin siinä se osallisuus, että itse pääsee mukaan siihen oman elämästä päättämiseen.

Jennika Keitamo [00:14:03]: Kyllä, ja ihminen saa olla nimenomaan juuri siinä oma elämänsä keskiössä sellaisena, kuin on, ja me olemme siinä tukena. Mahdollistamista siinä oman näköisessä elämässä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:14:16]: Olen ainakin ihan ilolla seurannut, mielestäni viime aikoina on enemmän puhuttu sellaisesta omaan ikääntymiseen varautumisesta. Toki se kattaa monia eri näkökulmia, vaikka taloudellisesta ja asumisen näkökulmasta, mutta myös sitä, että haastetaan ihmisiä miettimään jo hyvissä ajoin, mikä on mielekästä ja itselleen tärkeätä, ja ehkä kirjaamaan niitä ylös, jotta niistä tavallaan voidaan myös pitää huolta siinä kohtaa, jos polku etenee vaikka sinne ympärivuorokautiseen hoivaan. Kun tunnistetaan myös niitä itselleen tärkeitä asioita, niin sitten niistä on ehkä helpompi myös miettiä niitä ratkaisuja.

Jennika Keitamo [00:14:50]: Kyllä. Ja sellainen, mikä on mielestäni ihana nähdä, että meillä on osassa hoivakodeissa päiväkoti samassa yhteydessä. Osassa on myös koirapäiväkoti ja koirat ja lapset vierailevat meillä aika aktiivisesti, niin se asukkaiden ilo, kun he katsovat lapsia ja koiria. Vaikka olisi kuinka muistisairas, niin kun se pieni lapsi tulee siihen näyttämään jotain lelua tai viereen piirtämään, sen oikein näkee, kuinka ne silmät syttyvät ja tulee sieltä…

Anna Puustelli-Pitkänen [00:15:28]: Pakko sanoa tähän väliin, että minulla on viisivuotias lapsi kotona ja nyt vähän ennen pääsiäistä he kävivät virpomassa tämmöisessä ympärivuorokautisessa palveluasumisessa.

Jennika Keitamo [00:15:36]: Ihana.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:15:37]: Oli hauska kuunnella vierestä, kun tämä viisivuotias, häntä oli selvästi vähän valmisteltu tähän käyntiin, niin sitten hän selitti aivan sillä lailla viisivuotiaan vakavuudella, että heille sanottiin, että voi olla, että sieltä tulee vaikka kyyneleitä sitten niitä iäkkäitä ihmisiltä, mutta ne ovat semmoisia onnen ja liikutuksen, kun lapset laulavat niin kauniisti.

Jennika Keitamo [00:15:54]: Juuri näin.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:15:57]: Se oli jotenkin ihanaa, että siellä päiväkodissa työntekijät olivat huomanneet, että näin voi käydä ja lapsia on hyvä valmistaa siihen, niin se oli sitten kaikin puolin ollut hyvä kokemus. Ja oli ilmeisesti muutama kyynelkin siellä näkynyt sitten, kun he olivat tanssineet tiputanssia vielä virpomisen päälle.

Jennika Keitamo [00:16:13]: Ne ovat tosi tärkeitä hetkiä.

Virpi Holmqvist [00:16:16]: Ovat. Meilläkin on monessa hoivakodissa oma eläin, siis että se on sen hoivakodin eläin. On kissoja ja kesäisin tulee kanoja ja kaneja. Se on totta kai kiinni siitä henkilöstöstä, ja siksi tässä työssä on tosi tärkeää, että saa tuoda myös niitä osaamisalueitaan, että se ei ole vain se hoitajan ammatti, vaan voit toteuttaa siellä muita vahvuuksia yhtä lailla. Jos olet eläinrakas, niin sitten voidaan tehdä niin, että hei, otetaan meidän hoivakotiin kissa.

Jennika Keitamo [00:16:45]: Kyllä. Ja kun mainitsit nuo työntekijät, niin motivoitunut henkilökunta on kyllä monestikin yksi sellainen laadun tae tai iso mahdollistaja, että se pysyy laadukkaana, kun henkilökunta on motivoitunutta ja voi hyvin.

Virpi Holmqvist [00:16:54]: Kyllä, ehdottomasti.

Miia Rolamo [00:17:05]: Siihen varmaan vaikuttaa tuo myös, että voi toteuttaa itseään ja niitä omiin mielenkiinnon kohteita.

Virpi Holmqvist [00:17:08]: Se on kyllä juuri näin, se ruokkii itse itseään. Kyllä me aina sanomme ja minä sanon, että asukas on kuningas, mutta henkilökunta on kuninkaampi, koska tämä ajatus taas siitä, että kun sinulla on tyytyväinen henkilökunta, niin se asiakaskokemus on ehdottomasti parempi.

Jennika Keitamo [00:17:26]: On. Kohtaamisia tapahtuu ihan eri tavalla.

Virpi Holmqvist [00:17:30]: Kyllä.

Jennika Keitamo [00:17:32]: Pysähdytään ihan eri tavalla niiden pienten, tärkeiden asioiden äärellä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:17:40]: Tuossa ihan alussa sinä, Virpi, puhuit vähän laadun eri näkökulmista ja mainitsit johtamisen, niin mitä ajattelet, mitä se tavallaan vaatii johtamiselta, että sitten ihan käytännössä mahdollistetaan esimerkiksi nämä ihanat kohtaamiset ja mielekkäät arjen tapahtumat?

Virpi Holmqvist [00:17:56]: Meillä on paljon kyselty sitä, että kun meiltä lähtee työntekijöitä, niin miksi he lähtevät, koska sitä kautta monesti näkee, mitä asioita pitää kehittää, ja kyllä se johtaminen nousee siellä ihan ykköseksi. Että se lähijohtaminen, se arjen johtaminen on hyvää, tulet työntekijänä kuulluksi, se on tasa-arvosta ja rehellistä ja niin poispäin. Mutta sitten sieltä nousee muitakin asioita. Sieltä nousee hyvä perehdytys, ja jotta pystyt onnistumaan työssäsi ja ymmärrät roolisi siinä, sen perehdytyksen pitää olla toimiva. Nämä kaksi asiaa jo itsessään muodostavat ison kokonaisuuden, mutta kyllä me jokainen tiedämme, että se johtaminen, jotta olisimme tyytyväisiä siihen, ja tämä koskee meitäkin, eikä vain muita, niin kyllä se muodostaa aika ison palan siitä tyytyväisyydestä, joka on sitten suora linkki siihen laatuun. Mutta totta kai johtamisessa myös se laatu, jos ajattelen vaikka näitä laadun mittareita, mitä äsken tuossa kerroin, vaikka se asukas- ja läheistyytyväisyys, niin nehän ovat työkaluja sille koko työyhteisölle, jota sen johtajan pitää johtaa niin, että niiden työkaluja kautta saadaan vahvistettua niitä hyviä asioita ja kehitettyä niitä, missä on kehityskohteita. Kyllä se johtaminen on ihan avainasemassa tässä.

Jennika Keitamo [00:19:25]: Kyllä, ja kyllähän hoivakoti on johtajansa näköinen. Ihmiset tarvitsevat johtamista ja kaipaavat sitä, niin kuin sanoit, määrätietoista, mutta myös lempeää ja päättäväistä johtamista. Nykyaikaista johtamista ja sellaista yhdessä tekemistä myös, että tärkeitä asioita. Ja pitää uskaltaa puuttua asioihin.

Virpi Holmqvist [00:19:50]: Meillä on tämä 100 prosentin puuttuminen. Meillä on periaatteessa kolme asiaa, millä vahvistamme ja pidämme yllä yrityskulttuuria, ja tuo on ihanaa, että sanot tuon 100 prosentin vastuu, koska tällä alalla erityisesti, kun me toimimme lukittujen ovien takana, niin sitten on tosi tärkeää, että me puhutaan siitä 100 prosentin vastuusta ja mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kun näemme epäkohdan, niin siihen pitää puuttua. Se ei ole mitään ilkeätä, vaan se tarkoittaa sitä, että välitämme.

Jennika Keitamo [00:20:22]: Ja haluamme tehdä asiat oikein.

Virpi Holmqvist [00:20:23]: Me välitämme asukkaista, me välitämme kollegoista ja sen takia me puutumme niihin epäkohtiin ja korjaamme ne.

Jennika Keitamo [00:20:29]: Kyllä vaan.

Virpi Holmqvist [00:20:30]: Tämä on tosi tärkeä tämmöinen, mitä me toistamme koko ajan, että tarpeeksi ajoissa täytyy puuttua epäkohtiin. Ja se, mitä olen tässä nyt ollut toimitusjohtajana, kohta seitsemän vuotta, niin olen oppinut sen, että se ei, kuulkaa, ole ihan yksinkertaisesti huomata niitä epäkohtia. Olemme niin sokeutuneet sille arjelle, niin sekin on taito huomata, että tuo on epäkohta, tuohon pitää puuttua. Ja voin ihan omasta kokemuksestakin sanoa, että minullakin meni hetki, että hei, noin meillä ei puhuta kokouksissa, tuohon minun pitää puuttua. Nehän ovat pieniä asioita ja niihin pitäisi puuttua heti siinä alussa, kun huomaa.

Jennika Keitamo [00:21:07]: Kyllä, ja lisää valtavasti tyytyväisyyttä ja työhyvinvointia.

Virpi Holmqvist [00:21:11]: Kyllä, ja tämä on myös semmoinen, että tavallaan siinä johtajuudessa pitää oppia tähän puuttumiseen, koska johtajana olet esimerkki sille koko työyhteisölle.

Jennika Keitamo [00:21:18]: Todellakin, esimerkillä johtaminen, ja tarvitsemme tosi paljon lisää koulutusta, esihenkilötyöhön ja johtamiseen muun muassa.

Virpi Holmqvist [00:21:26]: Kyllä.

Jennika Keitamo [00:21:28]: Ja myös paljoon muuhun.

Miia Rolamo [00:21:29]: Aina aika ajoin nousee esille epäkohdat meidän alallamme, ja viime aikoina mediassa on jälleen ollut paljon esimerkkejä yksittäisistä epäonnistumisista ja vanhuspalveluiden ongelmista. Miten te tulkitsette tätä viimeaikaista keskustelua vanhuspalveluiden laadusta? Ovatko ne nimenomaan enemmän tämmöisiä yksittäisiä tilanteita, jotka nousevat keskusteluun, vai onko kyse enemmänkin jostain isommista rakenteellisista kysymyksistä?

Jennika Keitamo [00:21:59]: Me vähän puhuimmekin tästä ja olimme aika samaa mieltä monesta asiasta.

Virpi Holmqvist [00:22:04]: Kyllä. Nyt täytyy muistaa, että jos puhutaan vaikka ympärivuorokautisesta, niin Suomessa asuu yli 50 000 ikäihmistä ympärivuorokautisissa palveluissa ja työntekijöitä siellä on vielä vähän enemmän, ja kun puhutaan ihmisen kohtaamisesta toisen ihmisen kanssa, ei voi välttyä, että tapahtuu välillä virheitä, ja juuri tämä puuttumisen kulttuuri on tosi tärkeä, koska sitä kautta voidaan ennaltaehkäistä ja ennakoida tilanteita. Mutta emme koskaan voi tulla välttämään ikäviä tapahtumia, ja sen takia mielestäni meillä pitää olla semmoinen avoimuuden kulttuuri, että me uskalletaan puhua niistä ja tuoda ne esille, koska sitä kautta taas pystytään päivittämään toimintaohjeita ja miettimään, miten tämä voitaisiin välttää. Tavallaan julkisuudessa käyty keskustelu on siinä mielessä vähän vääristynyttä, että yksittäiset kohtaamiset rupeavat määrittelemään koko hoivan laatua.

Jennika Keitamo [00:23:03]: Kyllä.

Virpi Holmqvist [00:23:04]: Jos katsotaan vaikka THL:n mittaristoa, siellä tehdään tämä valtakunnallinen ikäihmisten tilakysely, niin siellä tyytyväisyys on noussut, eli tästä voidaan vetää ainakin, että se kokemuslaatu on selkeästi noussut, ja kun katsotaan myös muita mittareita, niin hoivan laatu on itse asiassa noussut ja se on hyvällä tasolla. Ehkä toivoisin, että julkisuudessa puhuttaisiin tästä enemmän, koska se, että yhteiskunnassa luodaan sellaista epäluuloa ja epäluottamusta yhden palvelun laatuun, niin se rappeuttaa luottamusta koko yhteiskuntaan, ja sen takia koen tosi tärkeänä, että myös näitä hyviä asioita tuotaisiin esille. Totta kai me yritämme tuoda niitä mahdollisimman paljon. Sanon aina, että esimerkiksi Attendo-kodeilla on Instagram-sivut, jossa ihan yksittäiset työntekijät tekevät sitä päivitystä. Me emme ohjaile sitä millään. Se on ihana ikkuna sinne arkeen, näkee, mitä siellä tapahtuu. Aina voi soittaa ja sanoa, että saanko tulla kylään teille ja mennään vaikka katsomaan, minkälaista siellä on. Jotenkin peräänkuulutan sitä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä ja toivon, että julkisuudessa tuotaisiin esille myös tätä hyvää hoivaa.

Jennika Keitamo [00:24:27]: Olen tosi paljon samaa mieltä näistä asioista, ja sitten jotenkin se, että meidän pitäisi oppia toisiltamme.

Virpi Holmqvist [00:24:32]: Kyllä.

Jennika Keitamo [00:24:33]: Virheitä sattuu ja ei saisi sattua, mutta niin kuin sanoit, niitä vaan tapahtuu niin kauan, kun ihmiset työtä tekevät, mutta ehkä se, että meidän pitää oppia niistä. Mitä voimme oppia toisiltamme, miten voimme tuoda niitä hyviä käytänteitä, jakaa niitä, tehdä enemmän yhteistyötä hyvinvointialueiden ja toistemme kanssa, kaikkien toimijoiden ja omaisten kanssa. Keksiä niitä ratkaisuja enemmänkin ennen, kuin tuijottaa niitä, mikä meni mönkään, koska me teemme ja meidän hoitajamme tekevät niin paljon hyvää siellä arjessa.

Virpi Holmqvist [00:25:16]: Kyllä.

Jennika Keitamo [00:25:17]: Vähän tuossa puhuttiinkin, että tuntuu myös välillä niin epäreilulta, että se kohdistuu sitten monesti meidän hoitajiimme, koska meillä on ihan huipputekijöitä tosi paljon.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:25:31]: Ja onneksi on.

Virpi Holmqvist [00:25:32]: Ja se on hyvä muistaa, että tämä palveluhan ei ole semmoinen palvelu, että juu, nyt mä lähden tuonne hoivakotiin asumaan, vaan tämähän on semmoinen, että on tapahtunut jotain. Sinulle on tullut muistisairaus tai on jotain, ja sen takia tämä asetelma on vähän erilainen, kuin joku muu palvelu. Siksi pitäisi puhua jotenkin enemmän, että mitä se palvelu on ja katsoa rehellisesti myös niitä hyviä puolia, koska nyt julkisuudessa keskitytään vain niihin negatiivisiin ja epäkohtiin.

Jennika Keitamo [00:26:05]: Kyllä, ja silloin, kun ihminen siirtyy hoivaan, niin sehän on ihan uusi elämänvaihe. Olemme koulussakin monesti puhuneet siitä, että hoivaan ei aina jouduta, vaan sinne päästään. Päästään sinne turvalliseen ympäristöön ja pystytään mahdollistamaan niitä mielekkäitä asioita, mitä ei enää ehkä kotona pystynytkään tekemään, että siinä on paljon hyvää ja meillä on paljon huippuosaajia.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:26:37]: Tässä viitattiinkin tuohon THL:n Kerro palvelustasi -kyselyyn, mitä muistaakseni kerätään kahden vuoden välein, ja kun vilkuilin niitä koko Suomen yhteenvetotuloksia, niin se on totta, että siellä valtaosa iäkkäistä oli hyvin tyytyväisiä palveluihin. Oli esimerkiksi tämmöisiä väittämiä, kuin toiveeni otetaan huomioon palveluissa, saan tarpeeksi apua ja palvelua ja minulla on turvallinen olo, näistä oltiin hyvin paljon samaa mieltä. Tulokset olivat siis kauttaaltaan positiivisia, mutta ehkä vähän erimielisyyttä oli kohdissa minulle on tarjolla riittävästi sellaista virkistystoimintaa, josta pidän, sekä pääsen ulkoilemaan tarpeeksi usein. Näistä oli erimielisiä noin 22 ja 26 prosenttia vastaajista. Tunnistatteko te tämmöiset kehittämiskohteeksi?

Jennika Keitamo [00:27:29]: Kyllä varmasti molemmat tunnistamme.

Virpi Holmqvist [00:27:32]: Kyllä.

Jennika Keitamo [00:27:33]: Kyllähän me puhuimme tuossa aikaisemmin, kun ehdimme aika paljon Virpin kanssa puhua asioista jo tuossa ennen tänne tuloa, niin esimerkiksi se teknologian käyttöönotto on yksi ratkaisu, että vapautuu niitä hoitajan käsiä sinne ihmisille, siihen, missä hoitajat ovat parhaita, eli siihen kohtaamiseen, hoivaan, ulkoiluun ja mielekkään elämän toteuttamiseen.

Virpi Holmqvist [00:28:09]: Mielestäni pitäisi nähdä se, kun nyt puhuttiin, oliko ne aktiviteetteja, niin se on sitä arkea. Monesti nähdään, että hoiva on niitä toimenpiteitä, on aamutoimet ja sitten on vähän haavanhoitoa, ja se on sitä hoivaa. Mutta ulkoilu on ihan yhtä hoivaa, kuin haavanhoito, ja tavallaan toivoisin, että koulutuksessa tuotaisiin tätä tosi paljon esille, että se koko arki on sitä hoivaa. Se on kokonaisuus. Sieltä ei voida irrottaa niitä asioita. Puhuttiinkin tästä teknologian hyödyntämisestä, että esimerkiksi meillä on nyt neljässä Attendo-kodissa käytössä tämä puheesta kirjaukseksi, missä tavallaan vapaasta puheesta muodostuu sitten se rakenteellinen kirjaaminen. Se kirjaamisen taakka on aika iso tällä hetkellä ja vie paljon aikaa jokaisesta työvuorosta, ja siitä saataisiin vapautettua aika paljon aikaa juuri näihin asioihin, että pystyttäisiin vielä enemmän huomioimaan niitä asiakaskohtaisia mieltymyksiä, mitä siellä arjessa pitäisi olla, myös tätä ulkoilua. Meidän lainsäädäntömme tulee tällä hetkellä jäljessä ja teknologialainsäädäntö on nyt pysähtynyt, se tyssäsi eikä ole mennyt eteenpäin, mutta kyllä me tarvitsemme tähän lainsäädäntöä, jotta pystymme hyödyntämään sitä teknologiaa, jotta se arki olisi parempaa ja oman näköistä siellä hoivakodissa.

Miia Rolamo [00:29:37]: Kun puhutaan laadusta, niin me gerontologit, ja myös voidaan sanoa kouluttajina, nostamme hyvin usein opiskelijoille ja muutenkin tutkimustiedossa tällä hetkellä korostuu tosi paljon itsemääräämisoikeus ja ihmisoikeuskysymykset, ja ajatuksena niin, että itsemääräämisoikeus ei ole vain sitä yksilön valintaa, vaan se on jatkuvaa tasapainoilua juuri tämän mainitun turvallisuuden ja vapauden välillä siellä hoivan arjessa. Itsemääräämisoikeutta onkin Suomessa viime aikoina tutkittu aika paljon ja myös kansainvälisesti. Esimerkiksi ihmisoikeuskeskuksen raportti muutaman vuoden takaa itsemääräämisoikeudesta ikääntyneiden ympärivuorokautisessa hoidossa korostaa, että henkilöstö joutuu jatkuvasti punnitsemaan itsemääräämisoikeutta versus turvallisuutta. Tässä samassa raportissa nostetaan esiin myös se, että henkilöstön osaaminen ja tietoisuus vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin iäkkäiden itsemääräämisoikeus toteutuu. Myös Henna Nikumaa nostaa esiin pari vuotta sitten julkaistussa väitöskirjassaan Muistisairaan ihmisen autonomisesta toimijuudesta, että iäkkäiden itsemääräämisoikeus toteutuu ennen kaikkea siinä arjen vuorovaikutuksessa, juuri niissä pienissä tilanteissa, mitä tekin nostatte esille, joissa ihminen saa itse tehdä niitä pieniäkin valintoja. Puhuittekin tuossa, että teknologia voi olla yksi ratkaisu siihen, niin missä tilanteissa tämä tasapaino on kaikkein vaikeinta?

Virpi Holmqvist [00:31:08]: Minä melkein rakastan jo tätä itsemääräämisoikeutta. Ensinnäkin peräänkuulutan sitä lainsäädäntöä. Vammaispalveluissa on hyvä lainsäädäntö, meidän pitää saada se tänne ikäihmisten puolellekin jo henkilöstönkin takia, mutta myös asukkaiden takia. Meillä järjestettiin viime syksynä koko henkilöstölle laaja koulutus ja pidettiin aiheesta tämmöinen valtakunnallinen läheisten ilta, mihin tuli 700 läheistä, joka on huikea luku ja tämä itsemääräämisoikeus aiheutti paljon, että mitä se on. Rajoitustoimenpiteenä voidaan nähdä esimerkiksi se, että ikäihmisten kodin ulko-ovi on lukossa. Tanskassa ne ovat auki ja heillä jokaisella on semmoinen laite, mikä sitten kertoo, että hän lähtee ulos. Tämä pohdinta, milloin turvallisuus menee sen itsemääräämisoikeuden yli, on tosi vaikeata ja totta kai ymmärrän, että hoitoalan ammattilainen ajattelee lähtökohtaisesti sitä turvallisuutta. En tiedä, onko näin, mutta näin minä itse ajattelen, että aina ajatellaan, sen turvallisuuden olevan kaikki kaikessa. Mutta joskus elämässä pitää ottaa riskejä. Aina ei voi mennä se turvallisuus edellä. Sanomme myös, että jos jossain kodissa ei ole mitään kaatumisia, niin silloin siellä ei eletä, koska on pakko ottaa antaa ihmisten elää ja on myös otettavaa niitä riskejä.

Jennika Keitamo [00:32:36]: Kyllä.

Virpi Holmqvist [00:32:38]: Sitä ihmistä täytyy kuunnella, mutta ymmärrän, että se vaatii tosi paljon tilannetajua, sen asukkaan tuntemista tosi tarkkaan, jotta näitä asioita voidaan toteuttaa. Mietin esimerkiksi semmoista, että ollaan vaikka ruokailutilanteessa, meidän ruokailusuositukset sanovat, että pitää käyttää kasvirasvalevitettä ja nyt asukas sanoo, että haluan voita. Onko se itsemääräämisoikeuden rajoittamista, kun meidän yli 65-vuotiaiden ruokasuositukset sanovat, että tarjolla pitäisi olla vain kasvislevitettä eikä voita. Ja tässä tullaan tähän yliregulaatioon ja näihin ristiriitoihin. Nämä ihmiset elävät siellä elämänsä viimeisiä vuosia. Annetaan voita, saat punaista maitoa, nauti elämästäsi.

Jennika Keitamo [00:33:25]: Annetaan kahvia illalla.

Virpi Holmqvist [00:33:26]: Niin, ja annetaan pullaa. Mutta tämä on tätä vaativuutta tässä arjessa, että oikeasti siellä on tosi paljon pieniä asioita, mitä pitää ratkaista joka hetki, ja meillä ei oikein ole tähän sellaista työkaluja. Mutta sanon aina, että tuntekaa asukkaat ja käyttäkää sitä tilannetajua. Totta kai on eri asia joku sängyn reunojen nostaminen ja niin poispäin, mutta on paljon tämmöisiä pikkuasioita, mistä ei jutella ja jotka periaatteessa kaikki ovat rajoittamistoimenpiteitä.

Jennika Keitamo [00:33:57]: Kyllä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:34:03]: Hyvä.

Miia Rolamo [00:34:05]: Jos vielä mietitään ikääntyneiden hyvinvointia, niin yksinäisyys on heille semmoinen raskas asia ja aika iso yhteiskunnallinen haaste, joka näkyy paljon tutkimuksissakin. Mitä ajatuksia se herättää? Miten se näkyy teidän palveluidenne laadussa? Kohtaatteko te jotenkin sitä?

Virpi Holmqvist [00:34:28]: Mielestäni siellä meidän kysymyksissä on tästä yksinäisyyden tunteesta, ja taitaapa RAIssakin olla tästä.

Jennika Keitamo [00:34:35]: Kyllä, on.

Virpi Holmqvist [00:34:37]: Kyllä se nousee siellä. Tämä yksinäisyys on tosi vaikea, koska se on tunne, ja miten siihen tunteeseen saa tartuttua. Olemme tässä nyt muutaman kerran sanoneet nämä kohtaamiset, mutta en usko, että sellaiset yksittäiset kohtaamiset auttavat sellaiseen kokonaisvaltaiseen yksinäisyyteen. Kyllä tästä, mitä se yksinäisyys on ja mitä se kullekin tarkoittaa, pitäisi mielestäni keskustella siinä kohtaa, kun tehdään sitä palvelu- ja toimintasuunnitelmaa, koska itsensä voi kokea yksinäiseksi, vaikka olisi koko ajan seurassa. Sen takia se yksinäisyys on aika monimutkainen tunne ja siksi siihen ei ole yhtä vastausta, mutta aivan varmasti yksinäisyyden tunne vaikuttaa laatuun ja totta kai siihen pitäisi jollain tavalla päästä puuttumaan. Jälleen kerran se tulee sieltä, uskoisin, sen asukkaan tuntemisesta, ehkä hänen elämänkaarensa tuntemisesta, ja sitä kautta pääsee käsiksi siihen yksinäisyyden tunteeseen.

Jennika Keitamo [00:35:49]: Tuntemisesta ja tulkitsemisesta myös.

Virpi Holmqvist [00:35:50]: Juuri näin.

Jennika Keitamo [00:35:52]: Meillä on asukkaita, jotka eivät pysty sanallisesti välttämättä ilmaisemaan itseään, niin tulkitsemmeko me, että hän on yksinäinen vai haluaako hän olla rauhassa ja olla silti onnellinen. Mutta se vaatii keskustelua, asukkaiden tuntemista, tutustumista.

Virpi Holmqvist [00:36:11]: Kyllä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:36:13]: Varmasti se ihmisen tunteminen ja elämänkaaren tunnistaminen on tärkeätä ja muistelin tässä juuri, että olisi ollut Anu Jansson, joka on tutkinut ympärivuorokautisessa hoivassa yksinäisyyttä, ja siellä asukkaat kertoivat, että yksinäisyyden tunne oli voimakkainta iltaisin, viikonloppuisin ja syys- ja talvikausilla. Siinä varmaan näkyy juuri se, että on vähemmän henkilökuntaa ja ei ehkä pääse ulkoilemaan eikä ehkä ole samalla tavalla tapahtumia, kuin kesäaikoihin saattaa olla.

Virpi Holmqvist [00:36:44]: Tuohon itsemääräämisoikeuteen, mistä äsken puhuttiin, haluaisin vielä lisätä sen, että meidän pitää ymmärtää myös se, että ihmisellä on oikeus tehdä arjessaan myös niitä vähän huonoja valintoja.

Jennika Keitamo [00:36:56]: Kyllä. Juuri näin.

Virpi Holmqvist [00:36:57]: Mikä me olemme sanomaan, tuleeko vaikka juoda sitä kahvia illalla vai ei. Jos olet 50 vuotta tottunut juomaan sitä, niin antakaa hänelle se kahvikuppi. Tämä oli vain yksi esimerkki, mutta monessa muussakin asiassa. Ja se pallottelu sen turvallisuuden kanssa vaatii ehkä paljon sitä keskustelua.

Miia Rolamo [00:37:20]: Jos vielä katsotaan vähän tulevaisuuteen, eteenpäin, niin kuvitellaanpa Suomea vaikka tuonne 10-20 vuoden päähän. Millaisena näette laadukkaat palvelut ja millaista on iäkkäiden arki silloin? Ja jatkokysymyksenä vielä, että mitä on tapahtunut, jotta tähän on päästy?

Virpi Holmqvist [00:37:43]: Näkisin, että meidän pitää vähän ravistella rakenteita, tarkkailla uudestaan monia asioita ja ainakin se, että keskittyisimme siihen, mikä oikeasti on tärkeää. Ja koulutus on isossa avainasemassa.

Jennika Keitamo [00:38:03]: Ajattelen, että meillä on valtavasti dataa ihmisistä, että se on enemmän dataan perustuvaa ja teknologiaa pystytään hyödyntämään ihan eri tavalla. Minä jopa pohdin, että meillä on enemmän kotiin tuotuja ympärivuorokautisia palveluita ja se on yksilöllisempää. En tiedä, onko tämä toiveajattelua, mutta…

Virpi Holmqvist [00:38:26]: Ei, kun toiveita ja haaveita pitää olla.

Jennika Keitamo [00:38:28]: Niin, koska sillä datalla ja teknologialla me voidaan tehdä siitä palvelusta yksilöllisempää. Mutta samalla tavalla myös ajattelen, että se on kuitenkin yhteisöllistä, että sen teknologian avulla voitaisiin kuitenkin rakentaa yhteisöjä. Jotenkin näin minä siitä ajattelen, ja myös, että tämä tekisi tästä alasta houkuttelevamman. Että tässä on myös tämä työntekijäpuoli.

Jennika Keitamo [00:38:53]: Kyllä. Ja meillähän on tällä hetkellä terveydenhuollon palveluissa paljon ihmisiä, jotka kuuluisivat sosiaalihuollon palveluihin. Se kuormittaa ja se vie turhaan myös resursseja.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:39:11]: Tähän ehkä vähän kytkeytyy meidän loppukysymyksemme teille molemmille. Mitä toivoisitte, että teidän elämässänne säilyisi vielä silloinkin, kun olette esimerkiksi 90 vuotta?

Jennika Keitamo [00:39:23]: Niin, no toivoisin, että säilyisi semmoinen elämänilo, huumori ja se joku, jonka kanssa vähän nauraakin niille asioille. Kyllä minä toivon ihan sellaisia. Sitten toivon myös sitä, että on niitä ihmisiä ympärillä, on se sitten hoivakodissa tai kotona, mutta että saa sitä apua ja tukea, että olisi turvallinen olo.

Virpi Holmqvist [00:39:58]: Ihana, jos elän yhdeksänkymppiseksi.

Jennika Keitamo [00:40:01]: Me elämme 100-vuotiaaksi.

Virpi Holmqvist [00:40:03]: Minä halusin, että kokisin olevani edelleen merkityksellinen.

Jennika Keitamo [00:40:07]: Kyllä, se on tärkeää.

Virpi Holmqvist [00:40:08]: Että minut kohdataan, en ole mikään hoidettava, vaan yksilö, jolla on merkitystä tässä yhteiskunnassa, niin jotenkin sitä kautta, semmoista vanhuutta toivoisin itselleni.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:40:24]: Kuulostaa hyvältä ja varmaan semmoinen mihin voi kaikkiin yhtyä.

Virpi Holmqvist [00:40:26]: Kyllä.

Jennika Keitamo [00:40:26]: Mitä te toivotte 90-vuotiaana?

Anna Puustelli-Pitkänen [00:40:30]: Kyllä minun täytyy sanoa, että samoja asioita, mutta sitten ehkä semmoinen, mikä on tärkeää ja toivoisin säilyvän, on luonto, ja että se jollain tavalla näkyisi myös siellä ihan viimeisinä vuosina.

Miia Rolamo [00:40:44]: Minä nyt jo sanon lapsilleni, että ette sitten jätä minua yksin. Yritän pitää hyvät välit heihin jo nyt, että he sitten tulevat katsomaan.

Virpi Holmqvist [00:40:53]: Minä olen sanonut samaa, kyllä.

Miia Rolamo [00:40:54]: Se on varmaan tämä alan merkki, että miettii jo sitä, että jos olen pitkäikäinen, niin en halua jäädä yksin.

Virpi Holmqvist [00:41:01]: Kyllä.

Anna Puustelli-Pitkänen [00:41:03]: Olipa ihana keskustella teidän kanssanne. Voisi jatkaa vielä vaikka kuinka kauan.

Jennika Keitamo [00:41:08]: Kiitos. Tämä oli varmaan meidän molempien puolelta myös oikein mukava keskustelu.

Virpi Holmqvist [00:41:10]: Oli.

Jennika Keitamo [00:41:12]: Kiitos, että saimme tulla.

Virpi Holmqvist [00:41:14]: Niin, kiitos. Olisi ollut hirveästi vielä kaikkia aiheita, mistä olisimme voineet keskustella.

Jennika Keitamo [00:41:19]: Todellakin.

Miia Rolamo [00:41:23]: Kiitos. Tämä jakso on tuotettu osana Metropolian ikääntymisen osaamiskeskittymän toimintaa. Tämä oli Ikästudio Pro -podcast ja me olemme Miia Rolamo ja

Anna Puustelli-Pitkänen [00:41:34]: Anna Puustelli-Pitkänen.

Miia Rolamo [00:41:36]: Kiitos kun kuuntelit ja kuullaan taas seuraavassa Ikästudiossa.