Vuosikymmenien saatossa hoitotyön koulutus Suomessa on kokenut monenlaisia muutoksia. Muutoksiin on vaikuttanut muun muassa eri aikakausiin liittyvät maailman tilanteet, tieteen kehittyminen sekä lisääntyvät teknologiset ratkaisut. 1950–1960-luvuilla opiskelijat oppivat pitkälti käytännön hoitotyössä. Teoriaopetusta oli vähemmän, ja opiskelijat toimivat harjoittelupaikoissa osana työyhteisöä. Opiskelijat myös asuivat usein oppilaskodeissa, mikä vahvisti yhteisöllisyyttä ja ammattiin sosiaalistumista. (Weckman 2017.) Ammatillinen kasvu tapahtui epävirallisesti yhteisön jäsenenä, kun puolestaan nykypäivänä vastaavanlaisia yhteisöllisiä rakenteita ei välttämättä synny enää yhtä luontevasti.
1960–1970-luku oli suomalaisessa sairaanhoitajakoulutuksessa murrosvaihe, jossa koulutus muuttui valtakunnallisen opetussuunnitelman myötä suunnitelmallisemmaksi ja teoreettisemmaksi, teoriaopetuksen ja pitkän käytännön harjoittelun muodostaman kokonaisuuden tukiessa ammatillista kasvua. 1980-luvulla sairaanhoitajakoulutuksessa korostui näkemys, että ammatillisen kasvun kannalta keskeistä on vahva teoreettinen perusta, laaja käytännön harjoittelu sekä ymmärrys ihmisestä, yhteiskunnasta ja hoitotyön historiasta. Näiden osa alueiden yhdistyessä sairaanhoitajan osaaminen laajeni teknisten taitojen hallinnasta kohti itsenäistä, reflektiivistä ja eettisesti tietoista asiantuntijuutta (Katajamäki, Vuori & Liljeström 2022, 28, 54–65.)
Ammatillisen kasvun näkökulmasta 1990-luvun alussa opiskelijan nähtiin olevan aktiivinen ja luova toimija, jolla on vastuu omasta ammatillisesta kasvustaan, ja jonka ammatillinen identiteetti rakentuu tieteellisen tiedon, käytännön kokemuksen, itseohjautuvuuden, moniammatillisen yhteistyön ja kansainvälisten verkostojen kautta. Ammattikorkeakoulukokeilu, korkeakoulukohtaiset opetussuunnitelmat, opettajien hoitotieteellinen jatkokoulutus ja Sairaanhoitajaliiton laatuvaatimukset vahvistivat käsitystä sairaanhoitajasta hoitotyön kehittäjänä, ei vain sen toteuttajana. 2000-luvulla ammatillisen kasvun näkökulmasta kuvattu kehitys korostaa sairaanhoitajan asiantuntijuutta elinikäisenä prosessina, jossa pelkkä peruskoulutus ei riitä, vaan osaamista tulee jatkuvasti syventää ja laajentaa yhteistyössä työelämän, korkeakoulujen ja kansainvälisten verkostojen kanssa. Myös lainsäädäntö velvoittaa terveydenhuollon ammattilaista ylläpitämään ja kehittämään omaa ammattitoimintaansa (Finlex 559/1994). Tulevaisuuden sairaanhoitaja nähdään aktiivisena toimijana, joka kehittää omaa työtään tutkimus- ja kehittämistoiminnan avulla ja kantaa vastuuta omasta ammatillisesta kehittymisestään. (Katajamäki ym. 2022, 71–82, 100.)
Digitaalisuuden aikakaudella, vuosituhannen alun jälkeen ollaan jälleen uuden muutoksen edessä: tiedon saatavuus on helpompaa kuin koskaan, mutta samalla on pohdittava, miten opiskelijan ammatti-identiteetti, yhteisöllisyys ja ammatillinen kasvu rakentuvat yhä itsenäisemmässä ja digitaalisemmassa oppimisympäristössä.
Ammatillinen kasvu nykyisessä hoitotyön koulutuksessa
Ammatillisella kasvulla tarkoitetaan yksilön jatkuvaa kehittymistä ammatissaan siten, että hänen tietonsa, taitonsa, ammatillinen identiteettinsä, itseymmärryksensä ja kykynsä toimia työyhteisön jäsenenä vahvistuvat. Näkyvin osa ammatillista kasvua ovat tiedon ja taitojen lisääntyminen, vahvistunut tiedon soveltamisen kyky sekä asiantuntijuuden syveneminen. On kuitenkin syytä muistaa, että nämä edellä mainitut seikat ovat vain osa ammatillisen kehittymisen kokonaisuutta. Ammatilliseen kehittymiseen kuuluu myös oman ammatti-identiteetin selkiytyminen, ammatillisten arvojen sisäistäminen ja oman paikan löytäminen ammattiyhteisössä sekä oman toiminnan arvioinnin ja reflektoinnin kehittyminen. Ammatillista kasvua ei nähdä yksilön henkilökohtaisena projektina, vaan yhteisöllisenä projektina. (Niemi 2004.)
Ammatillinen kasvu on jatkuva, muuttuva prosessi, jossa hoitotyön asiantuntijuus rakentuu tiedonhankinnan, oppimisen ja kokemusten kautta, mutta ei koskaan tule täysin valmiiksi. Koulutus luo kasvulle perustan, jota työelämä täydentää, mutta todellinen ammatillinen kasvu edellyttää lisäksi opiskelijan oman motivaation ja tavoitteiden pohtimista – esimerkiksi kysymällä, mitä, miksi ja miten opiskelen. (Janhonen & Vanhanen-Nuutinen 2004, 17–18.) Ammattiin kasvaminen on oppimiskokemuksiin perustuva, vaiheittainen prosessi, jossa opiskelija tarkastelee ja muokkaa omaa toimintaansa suhteessa tietoihinsa, uskomuksiinsa, arvoihinsa sekä ammatin toimintakulttuurin normeihin ja rooleihin. Reflektion kautta hänen ammatti-identiteettinsä rakentuu uudelleen, mikä edistää ammatillista kehittymistä. (Ora-Hyytiäinen 2004, 98.)
Ammatillinen kasvu hoitotyössä rakentuu yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa, jossa opiskelija osallistuu vähitellen ammatillisen yhteisön toimintaan. Lave ja Wenger (1991, 29–36) kuvaavat oppimista osallistumisena yhteisön toimintaan, jossa opiskelija siirtyy vähitellen reuna-alueelta kohti täysivaltaista jäsenyyttä. Ammatillinen kasvu ei näin ollen ole pelkkää tiedon omaksumista, vaan osallistumista käytäntöihin, joissa ammatti-identiteetti rakentuu. Wenger (2010) täydentää tätä näkemystä korostamalla, että oppiminen tapahtuu yhteisöissä, joissa keskeistä on vuorovaikutus, yhteinen tehtävä sekä jaettu ymmärrys. Näissä yhteisöissä muodostuu myös ammatillinen identiteetti, joka ei kehity irrallaan sosiaalisesta kontekstista.
Tämän päivän hoitotyön koulutuksessa itsenäinen opiskelu, verkkototeutukset ja digitaaliset oppimisympäristöt ovat lisääntyneet. HOPS-ohjaaja kulkee opiskelijan rinnalla koko tämän opintojen ajan, muutoin kontaktit opettajien kanssa jäävät usein melko vähiin. Teoriaopiskelu suoritetaan nykyisin itseohjautuvasti lähes täysin verkossa. Vaikka verkko-opiskelu tarjoaa mahdollisuuksia osaamisen arviointiin esimerkiksi numeerisen palautteen muodossa, pelkkä arviointi tukee ammatillista kasvua vain rajallisesti. Suullista palautetta ja ohjausta opettajalta opiskelijat saavat ammatillisen kasvun tueksi lähiopiskelutunneilla koulussa, kuten esimerkiksi simulaatioissa ja laboraatiotunneilla.
Käytännön harjoittelulla on paikkansa digitaalisessakin maailmassa
Opetustyössä olen huomannut eri opintototeutusten opintojaksopalautteista, että opiskelijat itse pitävät koululla tapahtuvan opetuksen parhaimpana antina laboraatio-opetusta, jossa opettajan johdolla päästään harjoittelemaan käytännön taitoja. Käytännön taitojen harjoittelun lisäksi laboraatioissa opiskelijat pääsevät vaihtamaan kokemuksiaan ja jakamaan omaa tietoaan ja osaamistaan muille opiskelijoille. Laboraatiot toimivat myös erinomaisena ponnahduslautana työelämään tai työharjoitteluihin, sillä niissä opetellaan myös työyhteisöön ja työelämään liittyviä perustaitoja.
Erittäin suuressa roolissa hoitotyön opiskelijan ammatillisessa kasvussa toimivat ohjatut harjoittelujaksot aidoissa hoitotyön ympäristöissä. Harjoittelussa opiskelija soveltaa teoreettista tietoa käytännön hoitotyössä ja pääsee osaksi todellista työyhteisöä. Työharjoittelu on hoitotyön koulutuksen keskeinen osa, jossa ammatillinen kasvu rakentuu vuorovaikutuksessa työyhteisön kanssa. Harjoittelussa opiskelija kehittää ammatti-identiteettiään, saa ohjausta ja palautetta, oppii roolimalleilta sekä kiinnittyy osaksi ammatillista yhteisöä. Näiden tekijöiden kautta harjoittelu tukee sellaista ammatillista kasvua, jota pelkkä teoreettinen tai verkossa tapahtuva opiskelu ei yksin voi korvata. (Leppiniemi 2018.)
© Marjaana Malkamaki / Keksi
Ammatillisen kasvun tukeminen digitaalisuuden aikakaudella
Verkko-opetuksen ja itsenäisen opiskelun lisääntyessä oppiminen tapahtuu kuitenkin yhä useammin ilman jatkuvaa fyysistä läsnäoloa tai spontaania vuorovaikutusta. Tällöin korostuu se, että pelkkä sisällön tarjoaminen verkossa ei yksin riitä tukemaan oppimista, vaan tarvitaan myös tietoisesti rakennettua sosiaalista läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Garrisonin, Andersonin ja Archerin (2000, 88–90) mukaan verkkopohjainen oppiminen edellyttää opettajan, sosiaalisen ja kognitiivisen läsnäolon tasapainoa, jotta oppiminen syvenee ja muuttuu merkitykselliseksi.
Lisäksi tutkimukset osoittavat, että vuorovaikutus on keskeinen osa verkko-oppimista, eikä oppiminen tapahdu pelkästään yksilöllisenä prosessina (Hrastinski 2008, 1755, 1761). Näin ollen myös digitaalisen oppimisympäristön suunnittelussa tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten opiskelijoiden välinen dialogi, vertaisoppiminen ja reflektio mahdollistetaan.
Opettajan rooli muuttuu tällaisessa oppimisympäristössä tiedon välittäjästä oppimisen ja ammatillisen kasvun ohjaajaksi. Keskeiseksi tehtäväksi nousee sellaisten oppimisrakenteiden luominen, jotka tukevat reflektiota, vuorovaikutusta ja ammatillisen identiteetin kehittymistä myös silloin, kun opiskelu tapahtuu verkossa. Tässä oppimisympäristössä opettajan tehtävä on tiedon välittämisen lisäksi tukea opiskelijan oppimista ja ammatillista kasvua. Opettajan ohjauksella on tärkeä merkitys erityisesti siinä, miten opiskelijalle luodaan mahdollisuuksia vuorovaikutukseen, kokemusten reflektointiin ja ammatillisen identiteetin rakentamiseen myös verkossa tapahtuvassa opiskelussa.
Ammatillinen kasvu rakentuu monista tekijöistä
Vaikka itsenäinen opiskelu ja digitaaliset oppimisympäristöt, kuten Moodle, ovat lisääntyneet hoitotyön koulutuksessa, ammatillinen kasvu edellyttää edelleen vuorovaikutusta, ohjausta ja kokemusta yhteisöllisyydestä. Hoitotyön asiantuntijuus rakentuu vähitellen, kokemusten ja niiden reflektoinnin kautta. Opiskelija kehittää toimintaansa suhteessa tietoihinsa, arvoihinsa ja ammatin toimintakulttuuriin sekä pohtii tietoisesti opiskelunsa motiiveja ja tavoitteita. (Janhonen & Vanhanen-Nuutinen 2004, 17–18; Ora-Hyytiäinen 2004, 98). Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin, miten ammatillista kasvua voidaan tukea tilanteessa, jossa opiskelijan oppiminen tapahtuu yhä useammin ajasta ja paikasta riippumattomasti.
Ammatillinen kasvu hoitotyössä ei ole pelkästään tiedon ja taitojen karttumista, vaan ennen kaikkea kasvamista osaksi ammatillista yhteisöä. Digitaalisuuden aikakaudella ja verkko-opetuksen lisääntyessä koulutuksen haasteena ei ole tiedon saatavuus, vaan se, miten varmistetaan vuorovaikutus, reflektio ja yhteisöllisyys – ne tekijät, joiden varaan ammatillinen kasvu rakentuu. Opettajan näkökulmasta olen havainnut, että juuri yhteiset keskustelut, ohjattu reflektio ja opiskelijoiden kanssa jaettu arjen opetus- ja harjoittelutyö tukevat parhaiten tätä kasvua. Opettajan rooli ei tällöin rajoitu tiedon jakamiseen, vaan hän toimii oppimisprosessin mahdollistajana ja yhteisön rakentajana: hän luo tiloja, joissa opiskelijat voivat turvallisesti pohtia kokemuksiaan, kyseenalaistaa, erehtyä ja löytää omaa ammatillista ääntään. Juuri nämä seikat nousevat toistuvasti myös opiskelijoiden antamissa opintojaksopalautteissa myönteisesti esille.
Lähteet
Garrison, R., Anderson, T. & Archer, W. 2000. Critical Inquiry in a Text-Based Environment: Computer Conferencing in Higher Education. The Internet and Higher Education (2)2-3, 87–105.
Hrastinski, S. 2008. What is online learner participation? A literature review. Computers & Education (51)4, 1755–1765.
Janhonen, S. & Vanhanen-Nuutinen L., 2004. Kohti asiantuntijuutta- Oppiminen ja ammatillinen kasvu sosiaali- ja terveysalalla. Vantaa: WSOY.
Katajamäki, E., Vuori, A. & Liljeström, V. 2022. Sairaanhoitajien koulutusta Lahdessa vuodesta 1955 – ajankuvia vuosikymmeniltä. LAB-ammattikorkeakoulun julkaisusarja, osa 45. Lahti: LAB-ammattikorkeakoulu.
Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 559/1994.
Lave, J. & Wenger, E. 1991. Situated Learning: Legitimate Peripheral Participation. Cambridge: Cambridge University Press.
Leppiniemi, S. 2018. Tee työharjoittelusta menestys. Uutinen 17.9.2018. Suomen Sairaanhoitajien verkkosivu (sairaanhoitajat.fi). Haettu 11.6.2026.
Ora-Hyytiäinen, E. 2004. Auttajasta reflektiiviseksi sairaanhoitajaksi. Ammattikorkeakouluopiskelijan kasvu ja kehittyminen ammattiin. Väitöskirja. Tampereen Yliopisto. Kasvatustieteiden laitos.
Weckman, A. 2017. Sairaanhoitajakoulutukseen vuosina 1956–1987 vaikuttaneet muutokset. Tampereen ammattikorkeakoulun TAMKjournal 27.2.2017. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu. Haettu 11.6.2026.
Wenger, E. 2010. Communities of Practice and Social Learning Systems: The Career of a Concept. Teoksessa Blackmore, C. (toim.) Social Learning Systems and Communities of Practice. London: Springer.
Kirjoittaja
-
Katja Puhakainen
Lehtori, Metropolia AmmattikorkeakouluKatja Puhakainen on toiminut hoitotyön lehtorina Metropolia ammattikorkeakoulussa vuodesta 2025. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat erilaiset ja monipuoliset oppimismenetelmät ja oppimisen kokemuksellisuus.
Tutustu tekijään
