Jakso 6: Äänimaailman merkitys viestinnässä

[elektronista musiikkia]

Milla Åman Kyyrö: Viestintätyö on monipuolista ja vaatii monenlaista osaamista, myös erityisosaamista. Viestintäkanava-podcastissa viestinnän ammattilaiset ja asiantuntijat vaihtavat ajatuksia viestinnän tekemisestä, alan kehittymisestä ja siihen vaikuttavista ilmiöistä sekä tekijöiden osaamistarpeista. Tässä jaksossa keskustelemme äänestä, sen merkityksestä fyysisissä tiloissa ja sen hyödyntämisestä viestinnän tekemisessä. Minä olen Milla Åman Kyyrö, viestinnän asiantuntija Metropolia-ammattikorkeakoulusta ja keskustelemassa kanssani on Anttoni Palm, äänituottaja yrityksestä Äänitoimisto A#. Tervetuloa, Anttoni.

Anttoni Palm: Kiitos ja heipä hei.

Milla: Kerrotko heti alkuun, että miten olet päätynyt työskentelemään äänen kanssa?

Anttoni: Täysin sattuman kautta. Aikanaan opiskelin luonnontieteitä, terveystieteitä tarkemmin ottaen. Soitin bändeissä ja vähän kuin etsin omaa juttuani ja sitten yhteisen bändin rumpali soitti, että nyt perustetaan muuten sitten äänistudio. Mitä mä olin, 26 siihen aikaan. Se kuulosti kauhean hyvältä idealta, ja jätin yliopiston kesken ja lähdin tekemään ääntä. En ole katunut päivääkään. En tiennyt edes, että tämmöinen ammatti, mitä mä harjoitan, on edes olemassa, siihen aikaan, kun mietin, että mihin haluan työelämässä suuntautua. Olen ihanasti jotenkin päässyt myöskin hyödyntämään sitä tieteellisempää taustaa, koska mua kiinnostaa ymmärtää nimenomaan, että mistä, minkä takia esimerkiksi ihmiseen vaikuttavat tietynlaiset äänet juuri sillä tavalla kuin ne vaikuttavat. Ja sen ymmärtäminen, että mitä esimerkiksi kehossa tapahtuu fysiologisella tasolla, kun kuullaan ympäristössä tietynlaisia ääniä, niin se tuo siihen tekemiseen paljon mielenkiintoisia tasoja.

Milla: Lainataanpa saman tien sitten lähdekirjallisuutta.

Anttoni: Oh yeah.

Milla: Nimittäin Tarja Rautiainen-Keskustalo kirjoittaa vuonna -24 julkaistussa artikkelissaan Podcast – kuunteleminen tekstinjälkeisessä ajassa, että äänen tutkiminen on hajautunut länsimaissa eri tieteenaloille, joissa esimerkiksi luonnontieteissä tai lääketieteessä ääni ja kuunteleminen liittyy nimenomaan fyysisen maailman ominaisuuksien mitattavuuteen. Sitten taas teknisissä tieteissä äänentutkimus voi keskittyä vaikkapa äänisignaalin matemaattiseen tarkasteluun. Viestintätieteissä pääpaino on ollut äänen tai puheen merkitysten analyysissä, ei niinkään siinä puhetta tuottavassa kehossa. Ääntä voi siis todella lähestyä monesta kulmasta. Miksi, Anttoni, sinulle ääni on kiinnostava elementti?

Anttoni: Hyvä kysymys. Äänessä on mun mielestä jotain maagista. Jos miettii vaikka puhetta tälläkin hetkellä, meidän etäisyys on vähän vajaa metri, niin mulle tulee joku ajatus päähän. Se on sähkökemiallisia prosesseja. Sen jälkeen mä päätän, että mä haluan sanoa sen sulle äänenä. Mä lähetän mun ääntä tuottavaan elimistöön, keuhkoon, kurkun päähän, kieleen ja näin poispäin, sitten signaalin, että tämmöisiä ilmanpaineen värähtelyitä pitäisi alkaa tuottaa. Sitten keuhkoista puskee ilmaa. Se pikkusen värisyttää tätä ilmaa meidän välillä. Menee sun tärykalvolle, rumpukalvolle, joka vähäsen alkaa väristä. Sen jälkeen se mekaaninen liike muuttuu sähkökemialliseksi signaaliksi. Menee sun aivoihin. Ja sitten mun täytyy vaan toivoa, että sä tulkitset ne sanat, mitä tästä tulee, samalla tavalla kuin miten mä olen ne tarkoittanut. Jotenkin siinä itsessään prosessissa, että miten me tuotetaan puhetta, miten me ymmärretään puhetta, siinä on jotain maagista. Mä en itse usko jumalaan, mutta mä ymmärrän, minkä takia joku haluaa tuommoisen ymmärtääkseen siihen uskoa. Mutta ääni jotenkin… Nythän tilanne on siis semmoinen, että ääni on kokenut uudenlaisen renessanssin podcastien ja äänikirjojen muodossa. Jos pandemiasta yksi hyvä puoli pitää etsiä, niin se on ehkä se äänen uusi nousu. Suomihan on aina ollut siis radiokansaa. Radio on meillä poikkeuksellisen merkittävässä roolissa ollut viestinnässä, pitkät etäisyydet ja niin poispäin. Siis sinällään suomalaiset on aina osannut kuunnella ääntä paljon paremmin kuin monet muut kielialueet, pitkien etäisyyksien maassa. Ja se, mikä mua äänessä erityisesti kiinnostaa tai kiehtoo, on se, että kollegani mukaan ääni on tekstiä kolmiulotteisena. Että miten äänen avulla pystyy kuljettamaan tunteita, mielikuvia, pystyy… Se tekee kuulijasta aktiivisen toimijan. Siinä, missä kun mä katson jotain vaikka videota, niin mä näen jonkun ihmisen tekemän tulkinnan jostakin tilanteesta. Vakka, sanotaan, elokuva, että se on jonkun lavastama ja mä näen siinä jonkun… Jos mä näen leffan, missä ollaan mökillä, niin eihän se ole mun mökki. Siinä on vihreät verhot, kun mun mökillä on punaiset verhot. Mutta jos mä kuuntelen kuunnelman, missä ollaan mökillä, niin mä saman tien asetan sen oman muistoni siihen tilanteeseen. Jolloin mä muutun aktiiviseksi toimijaksi siinä tarinassa, enkä vaan passiiviseksi katselijaksi. Että jotenkin ääni mahdollistaa, se antaa paljon enemmän tilaa ja valtaa kuulijalle, sille kokijalle. Sitä kautta se on paljon jotenkin vapaampi formaatti.

Milla: Tämä on todella tärkeä pointti. Jos me mennään siihen käytännön työelämään, jossa itse toimin viestinnän asiantuntijana, niin mä olen tottunut ensisijaisesti kirjoittamaan. Sitten meillä on tietysti paljon perinteistä kirjoittamisviestintää, mutta tekstihän perustuu sitten taas itse asiassa näköaistiin. Sun täytyy nähdä se. Nykyisin toki myös saavutettavuusvälineiden kautta sinulle voidaan myös lukea ääneen se teksti, joka on kirjoitettu. Mutta se on semmoinen totunnainen viestijän työkalu. Ja sitten meillä on visuaaliset viestijät, jotka lähtevät heti miettimään, että miten kuvalla voidaan viestiä. Musta tuntuu, että toistaiseksi vähemmistössä on kuitenkin se ajatus, joka ensimmäisenä tulee, että miltä tämä voisi kuulostaa. Ellet ole sitten juuri sillä alalla. Mutta onko sun mielestä, Anttoni, ääni sitten alihyödynnetty elementti vaikka asiantuntija- tai organisaatioviestinnässä?

Anttoni: On, valitettavasti. Kuten aikaisemmin sanoin, niin sen merkitys on kasvanut just viime aikoina. Mutta se on vieläkin, mä olen tuottanut kaiken näköistä audiota, leffoista, kuunnelmista, installaatioista ja about jokaisesta kuviteltavissa olevasta formaatista eteenpäin. Aina ääni on siis se, joka mietitään tuotantoketjussa, prosessissa viimeisenä. Ja aina, kun aikataulut prakaa, niin se on se, mistä ensimmäisenä lähdetään tiivistämään, että ei tällä nyt niin ole väliä, tällä äänellä. Mutta äänillähän on ihan valtavasti merkitystä. Kun äänessä on vähän se, että kun sitä ei voi nähdä, sitä ei voi koskea, sitä ei voi haistaa, se ei kulje mukana liitetiedostoissa, niin sen takia ääni unohtuu tosi usein kaiken näköisissä suunnitteluprosesseissa, koska se on niin abstrakti. Suomen kielessä, monessa muussakaan kielessä ei ole sanastoa kielellä. Me puhutaan näkökulmista eikä kuulokulmista. Me puhutaan näkemyksestä, että meidän koko se kieli, millä me kommunikoidaan, on vähän alisteinen sille visuaaliselle informaatiolle ja visuaaliselle maailmalle. Mikä on ymmärrettävää, koska tosi suuri osa kaikesta meidän aistikuormasta on kuitenkin silmien kautta meidän sisällemme kulkevaa. Mutta äänet on kuitenkin se, joka vaikuttaa siihen, mitä me tunnetaan. Silloin, kun me vaikka just, sanotaan, viestinnässä, jos on joku kriisiviestintätilanne, niin mä voin lähettää jonkun tekstimuotoisen tiedotteen, jota on työstänyt 13 ihmistä, jotta se on täydellinen. Mutta siinä ei ole silloin minkäännäköistä emootiota mukana. Mutta silloin, kun joku ihminen puhuu sen viestin, niin siihen tulee mukaan tunteita, automaattisesti. Ellei kyseessä ole täysin tunteeton koneihminen, joita varmasti joissakin puolueissa on. Mutta silloin se viesti saa paljon syvällisemmän merkityksen. Totta kai videossakin kulkee mukana ääni. Siinä mielessä videon ja audion hyödyt ovat samanlaisia monessa, mutta mä väitän siltikin, että äänessä, koska ääni on semmoinen formaatti, jota kuunnellaan keskittyneesti, niin se mahdollistaa paljon syvällisemmän viestin välittämisen. Sen takia mun näkökulma on se, että ääni unohtuu, koska siitä ei tiedetä tarpeeksi, siitä ei osata puhua, mutta sen potentiaali on valtava, ja siihen ei ole vielä läheskään kaikkialla herätty.

Milla: Tämä on varmasti näin, eli voisiko sanoa, että ääntä kannattaisi hyödyntää enemmän organisaatioidenkin viestinnässä?

Anttoni: Kyllä, ja sitten myöskin se, että ääni on aika helppo formaatti. Okei, sitä on vaikea tehdä tosi hyvin, mutta jos miettii, että jos pitää lähteä tekemään joku vaikka videomuotoinen viesti. Sehän vaatii aika isoa infraa. Se vaatii siis sitä, että sulla on kuvaustiimi, sulla on hieno lokaatio, sulla on kaikki lavasteet mietitty. Mutta äänessä se vaatii sitä, että sulla on mikrofoni pöydällä ja ihminen, joka painaa rec. Ja joskus se voit olla sinä itse. Silloin tavallaan, sen vähän sellainen bang for the buck on mun mielestä merkittävästi parempi kuin esimerkiksi videossa.

Milla: Olisiko sulla, Anttoni, mielessä saman tien käytännön vinkkejä, että miten moni tällainen organisaatiossa työskentelevä viestijä voisi ottaa, ehkä semmoisella pehmeällä otteella, käyttöön ja kokeiluun ääntä?

Anttoni: No, kyllähän on, koska koulutan tätä työkseni. Suuri osa ihmisistä, nyt en muista ulkoa, mikä on viimeisin luku, mutta suuri osa ihmisistä kuuntelee podcasteja. Niin saattaa olla joillakin semmoinen harhakuva siitä, että kun podcastia äänitetään tai kun kuunnellaan jotain tämmöistä, en mä tiedä, perus chit-chat-podcastia, että nämä ihmiset ovat jotenkin luontaisesti tosi taitavia puhujia, ne ei tee ikinä virheitä, mutta siis podcastithan on aivan läpeensä leikattuja. Niissä on kymmeniä, satoja ottoja, nipsitty, napsittu, mutta audiossa sitä ei huomaa, sitä leikkaamista, samalla tavalla kuin vaikka videoformaatissa. Esimerkiksi se, miten mä itse käsikirjoitan mun juttuja, missä mä puhun. Mä kirjoitan tekstinä sen, mitä mä haluan sanoa. Tai siis sen mun asian. Sitten mä luen sitä ääneen, ja ensimmäisen lauseen puolivälissä mä olen sillä lailla, että tämä ei toimi yhtään. Mä luen sitä läpi, kirjoitan sen koko ajan joka ikisellä iteraatiolla vähän lähemmäs sitä, miten mä luontaisesti puhuisin. Mä saatan tehdä siitä helposti 10, 15 läpikirjoituskierrosta, joissa jokaisessa se muuttuu. Mä saatan käsikirjoittaa sinne sekaan yskäisytkin ja empimisetkin, jotta siitä tulee luonnollisemman kuuloinen. Ja sitten mä painan reciä ja äänitän sen. Käytännössä ei ole olemassa semmoista kuin tosi taitava puhuja, on vaan olemassa tosi taitavia harhautuksia.

Milla: Näin varmasti on, ja tiedän itsekin, että tässä tuli jo muutama stiplu. Katsotaan, mitä editointipöydällä tapahtuu tai jätetäänkö ne.

Anttoni: Kuunnellaan, mitä editointipöydällä tapahtuu.

Milla: Totta. Mainitsit, Anttoni, tuossa juuri podcastit. Itse asiassa se taitaakin olla meille kaikille tutuin ääneen pohjautuva viestinnällinen tuote viihteessä tai asiasisällöissä. Niiden suosio tosiaan on kasvanut viime vuosina. Hauska nyanssi on ehkä se, että Tilastokeskuksen väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttötilastossa podcastit on otettu mukaan vuodesta 2019 alkaen, että ei sitä ennen. Eli silloin se on ehkä breikannut niin sanotusti Suomessa. Mutta podcast on meillä Metropoliassakin ottanut sijaa tässä asiantuntijaviestinnässä. Haluatko antaa, Anttoni, meille jotain kannustusta organisaatioille luomaan parempia podcasteja?

Anttoni: Totta kai. Sehän on suorastaan missioni tällä planeetalla. Tosi usein podcastia jotenkin ajatellaan semmoisena, mitä tämä juuri nytkin on, että meillä on kaksi ihmistä, joskus ehkä kolme, jotka keskustelevat ajankohtaisesta asiasta. Sehän on tosi helppo, näppärä formaatti saada mielenkiintoista sisältöä. Mutta että suurin piirtein radiomedian uusin tutkimus, jonka mä olen lukenut, oli vuodelta 2020, voi olla, että tilastot ovat hieman muuttuneet. Mutta kolmannes ihmisistä kuuntelee podeja viihtyäkseen, kolmannes oppiakseen ja kolmannes sitten jonkun tekemisen ohella. Käytännössä ihan näitä kolmea kohderyhmää, sä et voi palvella mitenkään niitä kolmea samanaikaisesti. Tosi usein, siis silloin, kun mä podcasteja tuotin päätyökseni, niin mä törmäsin siihen, että lähdetään tekemään podia, tehdään kolme jaksoa, huomataan, että tätä ei kuuntele kukaan ja sitten lopetetaan. Kun podeissa on siis se, että se on väsytystaistelu. Se on tavallaan, kun tekee hyvää podcastia, niin eihän se sisältö vanhene. Se on mun mielestä se ihana puoli, että 40 vuotta vanha audiosisältö kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin tänäkin päivänä tehty. Audion resoluutio on ollut, ja se teknologia on ollut mun mielestä täydellinen jo viimeiset 50 vuotta. Käytännössä se, miten mä itse lähestyn just podeja, on siis se, että jos mä valitsen, että okei, mitä näistä kohderyhmistä mä haluan puhutella. Niitä, jotka haluaa viihtyä, niitä, jotka haluaa oppia, vai niitä, joille se on vaan vähän taustahälyä, niin sanotusti. Sitten mä hyväksyn sen, että kaksi kolmasosaa näistä kuuntelijoista, että mä en tule palvelemaan heitä ollenkaan. Tämä ei ole heidän juttunsa. Sitten vaan jatkaa sillä tarpeeksi pitkään. Joskus se on vuosia, sen saman ojan kaivamista, niin sanotusti. Koska suutarin lapsellahan ei ole omia kenkiä, niin mullahan itselläni ei ole ollut koskaan podcastia. Mutta nyt mä olen semmoista alkanut käsikirjoittaa. Mä huomasin, että Suomessa ei ole semmoista sekoboltsikomediaa tehty audiona, muuta kuin Radio Sodoma. Suosittelen, Yle Areenasta, aivan siis loistavaa sekoilua. Niin mä aloin kirjoittaa komediapodia, koska mun mielestä se on vaan hauskaa tehdä sellaista. Ei silläkään ole tavallaan mitään sen kummoisempaa funktiota. Mutta kun mä katsoin, että tämmöinen puuttuu ja jonkun sen pitää tehdä, niin miksi se en olisi minä. Podeissa mun mielestä siis se, miten sitä kannattaa lähestyä, on rohkeasti lähteä vaan duunaamaan. Hyväksyä se, että alussa se on vaikeata, mutta että leikkauspöydällä saa ihmeitä aikaan. Tärkeintä on mun mielestä valita kohderyhmä ja pysyä siinä, jaksosta toiseen.

Milla: Kuulostaa fiksuilta neuvoilta, ja se siinä onkin esimerkiksi täällä meillä Metropoliassa ollut, että me laitetaan opettajia ja ihmisiä, jotka ehkä esiintyy ja puhuu työkseen, tekemään tällaista formaattia, joka ei ole ihan niin tuttu. Siinä tulee heti se ajatus, että tämä on helppoa ja mennään vaan studioon pölisemään. Olet viitannutkin tässä, Anttoni, siihen, että käsikirjoitus on hyvä olla, ja niitä tulee useita versioita, joten tämän lämpimän muistutuksen haluan kaikille meille podcastejakin tekeville antaa, että kyllä tähän taustatyöhönkin aikaa saa kulumaan.

Anttoni: Just niin paljon kuin haluaa.

Milla: Ja tietenkin täytyy myös ehkä jossain kohtaa hyväksyä, että se tulos ei välttämättä kuulosta siltä, miltä kuvitteli ennen kuin tekee sen ensimmäisen jakson. Ja tietysti, mitä mieltä olet siitä, että on jännittävää ehkä olla siellä studiossa vaikkapa vierailevana ihmisenä ja ei välttämättä tykkää siitä omasta äänestään. Onko se este tuoda omaa ääntä esiin?

Anttoni: En ole kovin montaa ihmistä tavannut, joka pitäisi omasta äänestään. Kun tuossakin on se, että se, miten mä kuulen mun oman ääneni pääasiassa kallonluiden resonanssin kautta, niin mulle siis se, että kun mä tulen ehkä kuuntelemaan tämän jakson, koska mäkään en pidä omasta äänestäni, niin se tulee kuulostamaan mulle vieraalta. Se on vaan asia, mikä pitää hyväksyä. Jos ei halua kuunnella sitä, niin sitten älä leikkaa itse sun jaksoa, äläkä käy kuuntelemassa sitä sen jälkeen. Se on yksi hyvä vinkki. Mutta toinen on vaan se, että hyväksy, että tämä on se, miten suurin osa kaikista ihmisistä minut kuulee, ja että siihenkin on hyvä tutustua, siihen puoleen. Kun me katsotaan peilistä itseämme, eihän me nähdä peilistä itseämme sillä tavalla kuin muut näkee. Koska mehän nähdään, no, peilikuva, joka on flipattu akselilla ympäri. Valokuvissakin, mehän ei koskaan nähdä stereovalokuvaa, vaan aina yhden linssin kautta otettu valokuva. Periaatteessa kaikki ne versiot, mitä me itsestämme nähdään ulkopuolelta, ovat aina jonkinlaisia vääristymiä suhteessa siihen, miten me itse itsemme näemme tai kuulemme tai koemme. Se on semmoinen oman vaillinaisuutensa hyväksymisen prosessi ja se tekee hyvää ihmiselle.

Milla: Olen lämpimästi samaa mieltä. Vaikka tällekin jaksolle itselläni on toinen ihminen editoimassa, mutta se on ajansäästösyistä. Ei ole totunnaista siinä itsellä se tekeminen, niin parempi, että teknisen puolen toteuttaa joku toinen, mutta kyllä näitä kysymyksiäkin on tullut mietittyä ihan itse.

Anttoni: Itse asiassa vielä tuosta leikkaamisesta senkin verran, että jos on tekijänä itsekriittinen, kuten tunnustan olevani, niin siinä on myös se, että silloin, kun alkaa leikata itse itseään, niin siellä kiinnittää huomiota myöskin täysin epäolennaisiin juttuihin. Semmoisiin, että tuo sana tai tuo tavu nyt tuli juuri jotenkin vähän suttuisen kuuloisesti, että haluaa vähän tehdä itsestään paremman. Mutta kun sen leikkaa joku ulkopuolinen ihminen, niin sehän keskittyy ihan toisenlaisiin asioihin, siihen kokonaisuuteen, eikä välttämättä niihin pieniin yksityiskohtiin. Mä kyllä kannustan siihen, että jos tekee podia, niin keskittyy siihen, että sieltä tulee hyvää tavaraa narulle, ja sitten laittaa sen eteenpäin sille ihmiselle, jonka arvostelukykyyn luottaa siinä leikkaamistyössä. Koska muuten se saattaa mennä semmoiseksi, se silppu, että siinä on joku kolme ja puoli sataa edittiä, sinne keskelle sitä aikajanaa, ja se ei palvele enää ajankäyttöä eikä myöskään välttämättä sen sisällön funktiota.

Milla: Tämä oli oikein hyvä syventävä vastaus tähän, ehkä joskus semmoiseen, sanotaanko, hankalaan kysymykseen, että miten siedämme itseämme. Sitten kun tämä podcast esimerkiksi jää ikuisiksi ajoiksi julkaisuna internetiin, niin on tärkeää, että osallistuneet keskustelijat on tyytyväisiä lopputulokseen, mutta silti tässä on tarkoitus palvella yleisöä.

Anttoni: Kyllä.

Milla: Näin me siirrymme ehkä sitten seuraavaan asiaan, koska podcastit eivät tietenkään ole ainoa viestinnällinen tuote tai keino, jossa voisi olla mahdollisuuksia ottaa ääntä vaikuttavammin käyttöön organisaatioissa tai sitten esimerkiksi organisaatioiden toimitiloissa. Kun me mietitään vaikkapa rakennuksia, joissa on yleisöjä tai yleisötapahtumia, joissa ollaan fyysisissä tiloissa, niin tässähän myös äänimaailmalla on jonkun verran merkitystä. Käsittääkseni sinulla on tästäkin jotain sanottavaa mahdollisesti.

Anttoni: Ai että.

Milla: Ai että. Itselle fyysisissä tiloissa huomion kiinnittää aina se, jos siellä on jotain poikkeavaa. Eli jos on melua, häiriötä, yhtäkkisiä kovia ääniä. Tai sitten se jotenkin kuulostaa siltä, jos yritän puhua vaikka jossain käytävällä, että se ääni ikään kuin ei kulje hyvin. Eli vähän akustiikassa on jotain vikaa. Lainaan taas tutkimusta, on tällainen kansainvälinen International Journal of Multidisciplinary Research and Growth Evaluation [takeltelee], noin, hienosti, englannisti. Siellä on artikkeli, Reducing negative impact of sound on human in an event center through passive design strategies. Eli miten on tutkittu, mikä on mahdollista saada tapahtumakeskuksen kävijöille miellyttävämpää äänikokemusta ja siten ehkä sitä kävijäkokemusta. Tämä on vuodelta -24, ja hälystä siellä sitten puhuttiin. Artikkelissa tarkastellaan akustiikkaa, desibelitasojen vaikutusta kävijäkokemukseen ja sitten myös rakennusten arkkitehtuuria, kuten korkeutta, muotoa ja rakennusmateriaalien tekstuureja, jotka kaikki vaikuttavat tilan omaan äänimaailmaan. Voiko sinun mielestä, Anttoni, äänimaisemoinnilla ohjata tapahtumien kävijäkokemuksia, muutenkin kuin sillä, että valitsee tilan, jossa on hyvä akustiikka?

Anttoni: Tästä ei tule nyt lyhyt vastaus [naurahtaa].

Milla: Ei haittaa.

Anttoni: Jos puhutaan tilojen suunnittelusta, ylipäätään nyt lähdetään siis 200 000 vuotta tai ehkä puoli miljoonaa vuotta takakenosta. Jos miettii siis sitä, että millaisessa ympäristössä ihminen, tai koko meidän sen, mitä me olemme biologisina olentoina on lähtenyt. Missään luonnossahan ei ole ikinä täysin hiljaista. Suomalainen talvinen metsä on lähinnä varmaan se, tai ehkä joku Etelämanner, lähinnä semmoista absoluuttisen hiljaista. Sen takia, jos sä tuot jonkun japanilaisen turistin keskelle suomalaista talvista metsää, niin hän menee psykoosiin välittömästi. Luonnossahan on koko ajan perustaustahäly. Aina, jos luonnossa on tullut täysin hiljaista, niin sehän yleensä on tarkoittanut sitä, että linnut ja vastaavat ovat lähteneet pois, ovat hiljentyneet. Jossakin on vaara. Meidän hermostomme on virittäytynyt siihen, että jos äkkiä tulee hiljaista, niin se on vaaran merkki. Vastaavasti, jos tulee äkillisiä napsahduksia, transientteja, oksan katkeaminen, niin sehän on myöskin meidän kuuloelimistölle signaali siitä, että jossain on todennäköisesti saaliseläin. Piiloon, äkkiä. Tavallaan perushälystä nopea muutos hiljaisuuteen tai nopeat, äkilliset äänet ovat meidän hermostoille triggeröiviä ääniä. Jos miettii, että yksi stressaavimmista äänimaisemista, mitä peruskaupunkiympäristössä kuulee, on rakennustyömaa, joka on täynnä nopeita, kovia ääniä, jotain vasaroita, poria ja tämän tyyppisiä. Rakennustyömaa naapurissa on helvettiä. Sen tietää jokainen, joka on joskus kokenut julkisivuremontin. Nyt tästä evoluutiobiologisesta taustasta nykyhetkeen, niin todella usein, valitettavan usein, kun suunnitellaan julkisia tiloja ja rakennuksia, niin ei oteta huomioon, miten se ääni siellä toimii, miten se ääni siellä käyttäytyy. Juurikin siitä syystä, että se ei näy kuvissa. Nykyäänhän rakennuksia tehdään 3D-malleina, sä voit kävellä siellä sisällä, sä näet kaikki pinnat, että tässäkin studiossa on keltaisia akustiikkapaneeleita, näyttääpä kivalta. No miltä siellä tulee kuulostamaan? Totta kai äärieristäjät suunnittelevat, kulkeeko ääni tilojen läpi, tai seinien läpi, rakenteiden läpi. Tuleeko ulkopuolelta liikenteen melua ja tämän tyyppisiä. Akustikot suunnittelevat, miten äänet kaikuu siellä sisätiloissa, että voimistetaanko sitä vai hillitäänkö sitä. Sitten sen jälkeen se ammattikunta, mitä mä edustan, äänimaisemoija, miettii, että mitä ääntä siellä itse asiassa halutaan kuuluvan. Todella usein se on, koska ääni ei näy, sitä ei haista, sitä ei voi koskea, niin siihen havahdutaan vasta silloin, kun se rakennus on valmis ja siellä kuljetaan. Ollaan, että tämähän on ihan paska. Ja sitten mulle soitetaan, että voisit sä tuoda tähän laastarin. Sitten, että olisitteko te voinut soittaa mulle kaksi vuotta sitten, että olisi päässyt suunnittelemaan tätä? Mutta käytännössä äänellä voi rakentaa mielikuvia, sillä voi rakentaa tunnelmia. Esimerkiksi me tehtiin työryhmän kanssa Slushiin pari, kolme, kauan siitä onkaan, joitakin vuosia sitten, just semmoinen, missä se koko tilaisuus äänimaisemoitiin. Olisiko siellä ollut 11, 13 eri äänialuetta. Eli käytännössä siellä oli erilaiset soundscapet ruokailualueella ja rentoutumisalueella ja innovaatiopöhinäalueella ja näin poispäin, millä haluttiin tukea sitä kyseisen alueen tunnelmaa.

Milla: Välikysymys.

Anttoni: Kysy, kysy.

Milla: Mitä tarkoittaa soundscape?

Anttoni: Äänimaisema.

Milla: No niin, termit selväksi. Kiitos.

Anttoni: Äänimaisema on itse asiassa suomen kielessä, kun Googlesta sen katsoo, niin sieltä ei ihan kauheasti löydy mitään. Se on itse asiassa mielenkiintoista, miten äänimaisemia, just, jos mennään siihen tieteen puolelle, niin äänimaisemia on tutkittu tieteen puolella pääasiassa melun näkökulmasta. Eli ei-toivottujen vaikutusten näkökulmasta, mikä on stressaavaa ja näin poispäin. Ja mua taas kiinnostaa se, että miten sillä voi vaikuttaa positiivisesti ihmisen kokemukseen. Esimerkiksi kahvila, joka on täysin hiljainen, niin enhän mä nyt uskalla mennä sinne keskustelemaan jostakin parisuhdedraamoista, koska kaikki kuulee. Mehän halutaan, että tietyissä paikoissa on vähän niin kuin peittävä ääniverho, joka helpottaa, se tuo yksityisyyden tunnetta. Mutta sitten taas, jos ääntä on liikaa, niin siellä on täysin sietämätöntä olla. Helsingissä on yksi baari, mikä on semmoinen vanha holvikellari, kivinen, niin se on vähän sillä lailla, että sinne mennään, sitten istutaan vaan hiljaa, koska jos siellä puhuu, niin se kaikuu viikon sen jälkeen. On monia semmoisia paikkoja, missä akustiikka ja äänimaisema on suunniteltu tosi hyvin, mutta suurimmassa osassa se on vaan jätetty vapaaseen pudotukseen, ja sitten sinne on laitettu ehkä jotain taustamusiikkia soimaan. Mun lemppari oli siis, me oltiin lapsen kanssa joitakin vuosia sitten sairaalan yöpäivystyksessä viikonloppuyönä. Se odotushuonehan on semmoinen epätila, kun siellä ei tiedä yhtään, että kauan siellä pitää odottaa. Viikonloppuna sairaalan yöpäivystys on myöskin paikka, mikä ei ole ihan hirvittävän viihtyisä. Sitten kun siellä on itkeviä ihmisiä, päät kainalossa verta vuotavina, ja sinne oli jätetty televisio päälle, mistä soi Ukrainan sodan reportaasi. Niin sitten siellä konetuliaseiden nakutuksessa ja tykkitulen jylyssä odottaa itkevän lapsen kanssa silleen, että pääsee hoitamaan sen. Tämä nyt ei ole ehkä se ihan paras asiointikokemus. Vastaavan tyyppisiä on useita, koska ääni ei ole asia, mitä mietitään siinä asiointikokemuksessa. Toinen oli siis tämmöinen, ehkä vähemmän kriittinen, mutta mä olin ihan vain lounasravintolassa kaverin kanssa pitkällä lounaalla. Me oltiin viimeiset asiakkaat. Jossakin vaiheessa taustamusiikki meni pois päältä. Saman tien tuli semmoinen olo, että nyt meidät halutaan täältä ulos. Niin pieni juttu, niin kuin sä sanoit, että jos joku muuttuu, niin se havahduttaa, että hei, nyt halutaan, että minä toimin tietyllä tavalla. Niin se ääni, kun se vaikuttaa meidän tunteisiin, se vaikuttaa siihen, miten me koetaan tiettyjä tiloja tai tiettyjä hetkiä, niin sillä on valtava merkitys. Mutta koska se on niin abstraktia vielä, me ei olla totuttu siihen, että voi olla jotain muutakin kuin hiljaisuutta ja taustamusiikkia, niin siinä… Suomessa ei ole vielä ihan hirveästi esimerkkejä, missä esimerkiksi vaikka julkisia tiloja mietittäisiin siten, että mitä halutaan, että kuuluu vaikka liukuportaissa, kun mennään vaikka yläkertaan. Mitä tässä aulassa haluttaisiin kuuluvaan? Kun eihän niiden ole pakko olla musiikkia. Ne voi olla lasten leikkimisen ääniä jossakin lelukaupassa, tai ne voi olla, en mä tiedä, jotain utuista ambienttia höyrysaunassa. Eli se, että mikä se äänten moninaisuuden kirjo on, niin se on tavallaan, se on vielä tutkimusta ja tuotekehitystä tällä hetkellä. Mun mielestä yksi hirveimpiä esimerkkejä, miten nykyrakennuksia suunnitellaan, lasi on todella monessa paikassa ykköselementti. Mutta mikä on lasi? Se on peili. Se heijastaa äänen sellaisenaan takaisin. Sä et voi laittaa lasin pinnalle akustiikkaa. Niin käytännössä, jos miettii, että suuri osa kaikista kabinettineuvotteluista suoritetaan lasisissa neuvottelukopeissa, joissa ihmisen äänen ymmärtäminen on vaikeaa, koska me koko ajan joudutaan tekemään aivoissamme kaiun poistoa ja sinnittelemään, että me kuullaan siellä neukkarin toisessa päässä puhuvan ihmisen kommentit. Käytännössä suuri osa tuommoisista neuvotteluista neukkareissa, niin eihän siinä keskitytä välttämättä sen asian edistämiseen, vaan siihen, että mä koetan just ja just pinnistellä ymmärtääkseni, mitä sä sanot. Nuo on just esimerkkejä, missä suunnittelu tehdään silmien eikä sen käyttäjäkokemuksen ehdoilla.

Milla: Tämä on todella tärkeä pointti mielestäni, koska miksi menemme ihmisinä saman pöydän ääreen töissä neuvottelemaan asioista, jos se sama asia voidaan ottaa vaikka etänä Teamsissa, Zoomissa, missä tahansa, ja käydä se slide-setti läpi, niin, että siellä joku puhuu aina vuorollaan ja sitten me vaan luetaan niitä. Eli se, kun ihmiset tulee yhteen, niin mielestäni siinä se kokonaisvaltainen kaikkien aistien hyödyntäminen on mahdollista. Koska me nuuhkitaan paitsi parfyymit, niin myös feromonit, ja myös siinä äänen sävyissä ja painoissa ja siinä, miten ne asiat sanotaan silloin, kun katsotaan silmiin ja puhutaan, versus se, että katsot tuohon läppärin kameraan ja puhut siellä ikään kuin monologia. Niin se, että me saadaan ihmiset yhteen, niin tässäkin mun mielestä ääni ja toki muutkin taas visuaaliset vinkit siitä, että mitä mikroilmeitä tai muita tulee, niin ne luo sen kokonaisvaltaisen kohtaamisen tunteen.

Anttoni: Kyllä. Ja se just, että tässäkin tapauksessa se, että on paljon asioita, jotka tehokkaasti välitetään tekstillä. Mä luen tekstiä varmaan 15 kertaa nopeammin kuin mitä mä kuuntelen audiota. On tiettyjä asioita, mitkä pitää hyväksyä just siinä, että jos tarkoitus on välittää tosi nopeasti tietoa, niin teksti on tosi hyvä. Eihän audiolla voi esimerkiksi opettaa matematiikkaa. Meillä oli aikanaan semmoinen kehitysprojekti, missä me kokeiltiin, että onko se mahdollista. No, ei ole mahdollista, älkää kokeilko. On tiettyjä asioita, jotka vaatii sen visuaalisen kanvaksen, mihin voi piirtää kaavoja tai kuvaajia ja näin poispäin. Mutta kaikessa sellaisessa, missä tarkoitus on kertoa tarinaa, että kun miettii, että audiohan on ollut se ensimmäinen vähän niin kuin elokuva. Silloin, kun on ollut shamaanit nuotion ympärillä kertomassa stooria. Nehän on ollut oman aikansa elokuvailtoja. Niin se tavallaan, että miten sä voit saada ihmisen oman mielikuvituksen hyrräämään, niin kyllä se tapahtuu just audiolla. Tai tämmöisillä kohtaamisilla, missä ollaan samassa tilassa. Mutta silloin just se tila pitää olla mietitty sen mukaan, että siellä on miellyttävää olla. Jos se on ihan hirvittävän hälyinen tai täysin hiljainen, niin se on tosi luonnottoman kuuloista, ja se on tosi stressaavaa ihmiselle, vaikkei sitä huomaa. Hälyisessä avokonttorissa kahdeksan tuntia, niin en mä nyt yhtään ihmettele, minkä takia keskustelua etätyöstä käydään. En mäkään halua työskennellä paikassa, missä mun pitää kahdeksan tuntia koettaa sulkea korvat, koska en mä voi valita. Mä voin laittaa silmät kiinni, mutta en mä voi laittaa korvia kiinni.

Milla: Onneksi on vastamelukuulokkeet.

Anttoni: No se on totta.

Milla: Se on surullista toki, että niitäkin keskusteluja käydään. Anttoni, lopuksi kysyisin tämmöisen asian, että millä tavoin ääntä viestinnässä käyttävien kannattaisi suhtautua tekoälyyn?

Anttoni: Huh huu [naurahtaa]. Nyt, siis tätä jaksoa äänitettäessä, eli loppuvuonna -25, niin nythän on tullut ensimmäiset aidosti laadukkaat puhesynteesisoftat markkinoille. Kaksi, kolme vuotta sitten ne oli vielä semmoisia, että niitä ei oikein jaksanut kuulla, mutta tänä päivänä ne on laadukkaita. Teknologia kehittyy ihan huikeata tahtia, ja veikkaan, että vuoden, kahden päästä me pystytään ihan hyvin kuuntelemaan konepuhetta siten, että ei me enää pystytä erottamaan, että onko se ihminen vai ei. Jossakin lyhyissä jutuissa, en mä nytkään pysty siihen. Niin kuin kaikessa tekoälysisällössä, niin siinä on tietty semmoinen, silloin kun me tajutaan, että joku on täysin tekoälyn tekemää, niin siinä tulee vähän huijattu tunne. Me halutaan kuitenkin intuitiivisesti kommunikoida ihmisten kanssa. Ehkä sen takia mä tykkään just audiosta, ja mä näen, että sen merkitys on iso, koska audiosta sä kuulet, että siellä on ihminen takana. Sen takia just podcasteissa, että kun tulee niitä virheitä, ei tekoäly, se ei tee virheitä, ellet sä erikseen promptaa sinne virheitä. Silloinkin, itse asiassa tänään täytyy varmaan studiolla testata, että osaako tekoäly vaikka yskäistä. En ole koskaan tätä vielä testannut. Huomenna mä osaan vastata. Mutta sitäkin tärkeämpää se on, että jos lähtee tekemään vaikka jotain ääniviestintää tai podcasteja, radio-ohjelmia ja muuta, että siellä kuuluu läpi se inhimillisyys. Kun mä leikkaan podcasteja ja äänijuttuja, mä leikkaan ehkä 80 prosenttia virheistä pois, mutta en 100 prosenttia. Mä en halua, että se on liian sliipatun näköinen, että sitten se on vähän sama kuin katsoisi jotain täysin loppuun asti filtteröityjä Instagram-kuvia. Se ei tunnu enää samalla tavalla aidolta. Se ihminen siellä takana on kuitenkin viestinnässä tosi tärkeä. Mä käytän itse tekoälytyökaluja, että ne on hyviä renkejä, mutta mä en halua itse mennä siihen pisteeseen, missä mä vaan painan nappia ja hukutan maailman semmoiseen generatiiviseen paskaan. Ihan vaan sen takia, että se on mahdollista. Pitää tietää, missä kohdissa ne on hyödyllisiä. Jos mä otan vaikka yhden semmoisen hyödyn, mikä nyt tänä syksynä on tullut mahdolliseksi, niin me tehtiin tänä vuonna Pikku Kakkoselle lastenohjelma, missä oli paljon rooleja. Mä näyttelin ne kaikki, mutta siten, että mun äänen päälle laitettiin vaikka jonkun vanhan rouvan ääni tai pienen lapsen ääni. Se tavallaan inhimillisyys tulee siitä, että mun tauot ja painotukset, intonaation muutokset on siellä, mutta siihen päälle vaan laitettiin, vähän niin kuin iskisi uudet vaatteet päälle, niin uudenlainen ääni. Tuolla tavalla mä pystyn tekemään paljon rikkaampaa audiota ihan vaan yksin, koska mulla on hyvät työkalut käytössäni.

Milla: Eli luultavasti näin on, kuten monella muullakin alalla. Pohditaan, että tekoälyllä voi tehostaa tekemistä, kunhan tietää, miten se tehdään. Ja niin, että me jaksetaan ja maltetaan myös odottaa niitä tulevia vuosia, jolloin tämä teknologia kehittyy, ja sitten ehkä kuitenkin säilyttää myös sen median tai minkä tahansa muun viestintäaineiston kuluttajana tietty kriittisyys, että ei haluta sitä huonolaatuista tukea. Oliko sulla vielä, Anttoni, muita vinkkejä, mitä haluaisit antaa heille, jotka eivät ole ehkä äänialan ammattilaisia, mutta joita muuten ääni kiinnostaa?

Anttoni: Ehkä semmoisen, oikeastaan ihan sama, minkä vaikka viestinnän tai median formaatin valitsee, niin siis sehän on loputon tutkimusmatka, että mitä sillä formaatilla voi tehdä. Silloin, kun mä aloitin audion parissa, mä osasin soittaa kitaraa tosi nopeasti, mutta että pikkuhiljaa, mä olen 15 vuotta, vähän reilu, tehnyt audiota työkseni, niin ei se… Vaikka on tullut kaiken näköisiä uusia työkaluja, ja studiotyö on muuttunut merkittävästi, ja nykyään kympin tekoälysoftalla pystyy tekemään samoja juttua, mihin tarvittiin aikaisemmin puolen miljoonan studio. Niin jos ymmärtää, mitä on tekemässä, niin ei se duuni siitä lopu kesken. Käytännössä siis se, että jos on erikoistunut tekemään yhden tietyn pienen palasen, niin totta kai se voi olla, että on haastavaa esimerkiksi työllistää itseään 30 vuoden päästä. Mä itse suhtaudun kaikkiin teknologisiin murroksiin uteliaisuudella. Mä olen 40, että vuosi vuodelta se on aavistuksen vaikeampaa hypätä aina vaan nopeampaan junaan, mutta että se on ihan supermielenkiintoista. Kaikessa viestinnässä, olkoon sitten tekstiä, videota, feromoneja, audiota, niin kysehän on lopulta siitä, että miten me pystytään, miten me onnistutaan puhuttelemaan sitä toista ihmistä ja saamaan hänessä tiettyjä reaktioita, tunnereaktioita, ymmärrystä aikaiseksi. Se on juttu, mihin koneet ei vielä pysty. Se vaatii ihmisen, jotta me voidaan aidosti välittää joku fiilis toiselle ihmiselle. Sen takia, no, audio on mun valinta, koska mulla on hyvät korvat, mutta huonot silmät.

Milla: Kiitos, Anttoni. Kiitos myös kuulijoille, ja ei muuta kuin seuraavaan kertaan.

Anttoni: Kiitos.

[elektronista musiikkia]