Avoimet tapahtumat synnyttävät hyvin suunniteltuina vastavuoroista oppimista ja osallisuutta. Samalla kampusympäristö voi tarjota opiskelijoille ja lehtoreille ainutlaatuisia mahdollisuuksia kohdata “elävää elämää” – rakentaa aitoja kontakteja, ymmärtää moninaisia elämäntilanteita ja kehittää ammatillista osaamista yhteisöllisissä ja merkityksellisissä tilanteissa. Muille osallistujille tällainen tapahtuma voi tarjota mielenkiintoisen kurkistuksen kampuselämään ja opiskeluun.
Metropolia Ammattikorkeakoulun strategia avoimesta ja yhteisöllisestä korkeakoulusta konkretisoitui kauniisti, kun kampus avautui aktiiviseksi kohtaamispaikaksi myös sen ulkopuolisille toimijoille ja paikallisille asukkaille OloTila – osallisuutta, osaamista ja toiminnallisuutta -hankkeessa (ESR+). Siinä toteutettiin matalan kynnyksen tapahtumia, jotka toivat yhteen heikommassa asemassa olevia kansalaisia, alueen toimijoita ja korkeakouluyhteisön jäseniä.
Tässä artikkelissa esittelen oppeja yhteisöllisten tapahtumien ja tilojen järjestämiseen Olo-Tila-hankkeen kokemusten pohjalta.
Yhteiskehittämistä alusta asti
Todellinen olohuonemainen vuorovaikutus lähiyhteisön ja sidosryhmien kanssa ei synny itsestään vain tarjoamalla siihen tilat: siihen tarvitaan yhteiskehittämistä; yhteisten tarpeiden ja ideoiden kartoittamista. Olo-Tila-hankkeessa tunnistettiin jo hakemusvaiheessa, että Itä-Helsingin alueella on tarve avoimelle, yhteisölliselle tilalle, joka mahdollistaa erilaisten ihmisten ja eri yhteisöjen kohtaamisen. Hankkeen toiminnallisiin kehittämistyöpajoihin osallistui laaja joukko toimijoita ja yhteistyökumppaneita, jotka edustivat niin korkeakoulua, järjestökenttää kuin julkisia palveluja. Toiminta noudatti siten vaikuttavan tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiokumppanuuden periaatteita. Toiminta oli avointa, vastavuoroista ja yhteistoiminnallista oppimista, jonka tavoitteena on edistää hyvää ja kestävää tulevaisuutta tuottaen innovatiivisia ratkaisuja. Näin muodostuu tulevaisuuteen vaikuttava TKI-kumppanuuden ja yhdessä oppimisen kokonaisuus. (Sipari ym. 2024.)
Hanketta toteuttivat Metropolia Ammattikorkeakoulun kanssa yhteistyössä Valo‑Valmennusyhdistys, ja mukana oli aktiivisesti myös kolmannen sektorin kumppaneita, kuten kulttuurista mielenterveystyötä tekevät Lilinkotisäätiö, Kulttuuripaja K‑35 ja Taiteen Sulattamo. Lisäksi kehittämiseen osallistui eri vaiheissa Kykyä ja halua töihin -hanke, Helsingin kaupungin työllisyyspalvelut, Irakin naisten yhdistys INY, Myllypuro-seura sekä alueen asukkaita, peruskoulu sekä kokemusasiantuntijoita.
Yhteistyö rakentui monialaiseksi ja osallistavaksi kokonaisuudeksi, jossa eri toimijat ja osallistujat toivat mukaan omat näkökulmansa ja kokemuksensa yhteisen toiminnan kehittämiseen. Yhteiskehittelyn pohjalta suunniteltiin Myllypuron kampuksella avoimia, hankkeen kohderyhmille suunnattuja tapahtumia, joissa vahvistettiin yhteisöllisyyttä ja tuotiin yhteen eri sukupolvia ja kokemusmaailmoja.
Kohtaamiset rikkovat kuplia
Avoimen kohtaamistilan onnistuminen ei synny vain tilasta, vaan siitä, miten sitä käytetään: pienet, kutsuvat teot, joustavuus ja aito kohtaaminen tekevät tilasta merkityksellisen. Olo-Tila –toiminnan kehittämisen taustalla oli sosiaalipedagoginen ajattelutapa. Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillistä yhteiskuntaa ja kestävää elämää -teoksen kirjoittajat Elina Nivala ja Sanna Ryynänen (2024) jäsentävät sosiaalipedagogiikan ytimen ajatuksena siitä, että ihmisen kasvu, toimijuus ja osallisuus rakentuvat yhteisöissä ja arjen vuorovaikutuksessa. Keskeistä on tukea ihmisten mahdollisuuksia osallistua, tulla nähdyksi ja vaikuttaa omaan elämäänsä sekä yhteisöönsä. Tämä tapahtuu usein yhteisen tekemisen, dialogin ja suhteiden kautta, ei pelkästään yksilöllisinä toimenpiteinä. Ohjaajan rooli on ennen kaikkea mahdollistava: hän rakentaa tiloja ja tilanteita, joissa ihmiset voivat kohdata toisiaan, löytää omia vahvuuksiaan ja osallistua merkityksellisesti. (Nivala & Ryynänen 2024.)
Kohtaava toiminta matalan kynnyksen kohtaamispaikassa rakentuu ennen kaikkea siitä, että osallistujien tarpeita ja toiveita kuunnellaan ja heidät otetaan mielekkäällä ja heille sopivalla tavalla mukaan suunnitteluun. Näin syntyy luontevia ja innostavia tapoja olla yhdessä. Esimerkiksi Metropolian Kepeli – kehollisia ja pelillisiä menetelmiä kotoutumiseen -hankkeessa (Metropolia Ammattikorkeakoulu 2016) näytimme toteen, että yhteinen tekeminen – kuten pelit, ideointipisteet tai muu kevyt toiminta – toimii välineenä, joka helpottaa vuorovaikutusta ja madaltaa osallistumisen kynnystä erityisesti silloin, kun yhteistä kieltä tai aiempaa tuttavuutta ei ole. Sosiaalipedagogiikassa yhteinen tekeminen nähdään niin sanottuna yhteisenä kolmantena, jonka avulla vuorovaikutus rakentuu luontevasti myös tilanteissa, joissa osallistujat eivät ennestään tunne toisiaan tai jaa yhteistä kieltä (Rönkkö & Nivala 2022). Erityistä huomiota tapahtumissa kiinnitettiin tilan psykologiseen turvallisuuteen: kuinka helposti tilaan voi saapua ja kuinka mukavasti ja kutsuvasti siellä voi oleskella ja osallistua toimintaan?
Osallistumisen motivaatio syntyy siitä, että toiminta kytkeytyy osallistujien omiin tarpeisiin ja kiinnostuksen kohteisiin. Kun nämä tunnistetaan ja niitä hyödynnetään, osallistuminen tuntuu merkitykselliseltä. Keskeistä on myös vastavuoroisuus: eri taustaiset ihmiset tuovat tilanteeseen omaa osaamistaan ja kokemustaan, jolloin kohtaaminen ei ole yksisuuntaista vaan molempia osapuolia rikastuttavaa. Tärkeää on myös tunnistaa osallistumista ja vuorovaikutusta estäviä psykologisia tekijöitä ja pyrkiä purkamaan niitä erilaisin keinoin.
Yhteiset aiheet yhdistävät eri maailmoja
Eri sukupolvien ja eri taustoista olevien ihmisten kohtaaminen ei ainoastaan lisää sosiaalisia kontakteja, vaan voi myös vähentää ennakkoluuloja ja vahvistaa keskinäistä ymmärrystä. Tutkimusten mukaan yhteiseen tekemiseen perustuva vuorovaikutus auttaa ihmisiä ylittämään omia sosiaalisia kupliaan sekä rakentamaan siltoja erilaisten kokemusmaailmojen välille (Allport 1954; Pettigrew 1998; Canedo-García ym. 2017).
OloTila-hanke tarjosi sosiaalialan ja toimintaterapian opiskelijoille autenttisen oppimisympäristön, jossa tutkiva kehittäminen, asiakaslähtöinen palvelumuotoilu ja yhteisötyö yhdistyivät käytäntöön. Opiskelijat suunnittelivat ja toteuttivat tapahtumia yhdessä asiantuntijalehtoreiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa osana opintojaan tai harjoitteluaan. Työskentelyn lähtökohtana oli dialoginen ja aito asiakasosallisuus, jota opiskelijat pääsivät harjoittelemaan käytännössä samalla, kun toiminta tuotti hyötyä alueen asukkaille ja kumppaneille.
Kohtaamisia voidaan järjestää eri ryhmien välillä riippuen valitusta teemasta ja tavoitteesta. Esimerkiksi kansainväliset ja suomenkieliset opiskelijat haluavat usein tavata toisiaan, jotta he voivat harjoitella suomen tai englannin käyttöä, tutustua uusiin ihmisiin ja oppia eri kulttuureista. Opiskelijat ja alueen asukkaat voivat kohdata esimerkiksi alueen turvallisuuden tai viihtyvyyden kehittämisen parissa. He voivat jakaa kokemuksia ja vahvistaa yhteisöllisyyttä ja osallistua paikallisten verkostotapahtumien toteuttamiseen. Lehtorit, opiskelijat, järjestöt ja heikommassa asemassa olevat ihmiset voivat myös kohdata ammattialaan liittyvien teemojen merkeissä. He voivat kehittää yhdessä palveluita, lisätä osallistumista ja tuoda eri ryhmiä paremmin esille yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Kun jotkut osallistuvat yhteiskehittämiseen oman ammattinsa tai opintojen puolesta ja toiset omalla vapaa-ajallaan, on mietittävä osallistavia menetelmiä, jotka ovat myös viihdyttäviä ja rikkovat rooleja asiantuntijoiden ja kokemusasiantuntijoiden välillä. Teemojen työstämiseen sopivat hyvin erilaiset elämykselliset, pelilliset ja luovat ryhmätyömenetelmät, jotka tuovat tavanomaista arkikeskustelua monivivahteisemmin esille asioiden merkityksiä, taustalla olevia arvoja ja näkemyksiä monista vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Ne lisäävät myös tasa-arvoisen ja inhimillisen kohtaamisen mahdollisuuksia.
Eri sukupolvien kohtaamisissa korostuvat kokemusten jakaminen ja vastavuoroinen oppiminen. Esimerkiksi Museum of Bullying -tapahtuma syntyi eri ikäryhmien huolesta ja voimattomuuden tunteesta vakavia kouluväkivaltatapauksia koskevien uutisten äärellä. Tapahtuman “museoon” kerättiin muistoja eri-ikäisten ja -maalaisten osallistujien kouluajoilta. Ratkaisukeskeisesti etsittiin kiusaamiskokemuksia ja niihin puuttumisen voimatarinoita. Ala-asteen kuudesluokkalaiset, seniorikeskuksen asukkaat, mielenterveystoipujat ja opiskelijat pohtivat kännykkämobiilipelin avulla alueella seikkaillen, miten he yhdessä voisivat ideoida turvallisemman, huolehtivamman ja moninaisuutta arvostavan asuinalueen.
Kohtaamisia yhdistää ajatus siitä, että eri osapuolet saavat jotain – uusia näkökulmia, taitoja tai yhteyksiä – ja että yhteinen tekeminen antaa luontevan syyn tulla yhteen. Ohjaajan rooli korostuu hienovaraisena mahdollistajana: hän yhdistää ihmisiä, kutsuu mukaan ja tukee tilanteiden käynnistymistä, mutta jättää tilaa osallistujien omalle toimijuudelle.
Miten tehdä avoimesta aulasta kohtaamisia tukeva?
Olo‑Tila‑hankkeessa kokeiltiin, miten Metropolian Myllypuron kampuksen ensimmäisen kerroksen avoimet ja julkiset tilat – kuten kahvila, näyttelyalueet ja erilaiset syvennykset – voivat toimia yhteisöllisinä kohtaamisen ympäristöinä. Opiskelijavetoisissa pop up ‑tapahtumissa tarkasteltiin, miten keskeisiä vähäisellä käytöllä olevia tiloja voidaan muokata saavutettaviksi, viihtyisiksi ja monikäyttöisiksi kohtaamispaikoiksi. Samalla muokattiin ja sisustettiin lasiseinäisiä pienryhmätiloja yksilöllisten kohtaamisten ja luottamuksellisten keskustelujen mahdollistamiseen esimerkiksi sosiaalialan yksilöohjauksen tarpeisiin.
Tapahtumissa kehitettiin myös keinoja jäsentää avointa tilaa erilaisiksi toiminnallisiksi pisteiksi. Sermien, tekstiilien, ripustettavien elementtien, pöytäryhmien ja valaistuksen avulla luotiin suojaisampia alueita, jotka tukivat keskittymistä, vuorovaikutusta ja erityistarpeisten osallistumista. Näin avoin kampustila muotoutui joustavaksi ympäristöksi, jossa erilaiset kohtaamisen tavat ja tarpeet voitiin huomioida rinnakkain.
Tapahtumien suunnittelussa tarkasteltiin myös sitä, millaisia mahdollisuuksia syntyy, kun heikommassa asemassa olevat ihmiset tulevat osaksi korkeakouluyhteisöä. Esimerkiksi mielenterveystoipujalle kampusympäristö voi olla yhtä aikaa haastava ja innostava paikka. Olo-Tila-hankkeen elokuvaprojektissa hyödynnettiin tilaa äänimaisemien luomiseen ja muutamien kohtausten kulissina (Piekkari 2026). Siksi osallistujien kanssa pohdittiin, miten uuteen ympäristöön on helpompi ja miellyttävämpi tulla ja millaiset asiat motivoivat lähtemään kampusympäristöön. Näiden kohtaamisten kautta kampuksella toimiva HyMy-kylä toimi yhteisen oppimisen alustana, jossa osallisuus, vastavuoroisuus ja yhteisöllisyys vahvistuivat.
Sosiaalipedagogisesti ajatellen kohtauttavien tilaisuuksien perimmäisenä tavoitteena on synnyttää ja konkretisoida jaettuja merkityksiä ja visioita hyvästä elämästä. Avoimessa tilassa luoduissa kohtaamisissa voidaan synnyttää elämyksiä ja oppimista – tuottaa jaettua iloa ja inhimillistä mielekkyyttä yksilöiden ja yhteisöjen elämään.
Lähteet
Allport, G. W. 1954. The Nature of Prejudice. Cambridge, MA: Addison-Wesley Publishing Company.
Canedo-García, A., García-Sánchez, J.-N., & Pacheco-Sanz, D.-I. 2017. A Systematic Review of the Effectiveness of Intergenerational Programs. Frontiers in Psychology, 8, Article 1882.
Nivala, E. & Ryynänen, S. 2024. Sosiaalipedagogiikka: kohti inhimillistä yhteiskuntaa ja kestävää elämää. Helsinki: Gaudeamus.
Metropolia Ammattikorkeakoulu n.d. Kepeli – kehollisia ja pelillisiä menetelmiä kotoutumiseen. Verkkosivusto. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Viitattu 11.8.2026.
Piekkari, J. 2024. Elämisen mehua etsimässä: elokuvan luominen osallisuuden rakentajana. Metrospektiivi Pro. Julkaistu 18.6.2024. Viitattu 11.8.2026.
Pettigrew, T. F. 1998. Intergroup contact theory. Annual Review of Psychology, 49(1), 65-85.
Kirjoittaja
-
Jouni Piekkari
Lehtori, Metropolia AmmattikorkeakouluMetropolian lehtori ja draamakasvattaja, joka kehittää toiminnallisia ja osallistavia työtapoja eri ympäristöissä.
Tutustu tekijään
