Jakso 1: Turvallista rohkeutta Maailma kylässä -festivaaleilla

[Alkumusiikki]

Sylvia Hakari: Kiinnostaako sinuakin turvallisempi maailma, tunnetaidot ja niiden kehittäminen? No niin meitäkin. Tässä podcastissa keskustellaan lasten ja perheiden osallistavan antirasistisen ja turvallisemman toimintakulttuurin kehittämisestä varhaiskasvatuksessa.

Ja oikeastaan ihan kaikkialla täällä me kerromme kokemuksiamme toimintatavoista tunnekasvatukseen ja osallisuuden edistämiseen hyödyntäen tarinoita, leikillisyyttä ja muita luovia menetelmiä. Toimintatavat perustuvat turvaa ja tunnetaitoja tarinoista hankkeessa tehtyyn yhteiseen kehitystyöhön, varhaiskasvatuksessa sekä kokemuksiin. Metropolian sosionomitutkinnon varhaiskasvatuksen opetuksesta tervetuloa kuuntelemaan ja pohtimaan aiheita kanssamme.

Jouni Piekkari: Olipa kerran ja on vieläkin, sellainen pikkuinen nätti vanha talo ja sen ympärillä peltoja ja vähän metsää. Siellä pellolla käyskentelee hevonen ja pihalla käyskentelee kanoja ja kaikenlaisia muita eläimiä oli ankkoja ja muita. Siellähän se näkyy. Se talon vaari taisi olla Piippolan vaari. Ja myöskin vuohi siellä pihalla käyskentelee. Kuka se tuolta nurkan takaa loikkaa? Sehän on Mauno. Mauno on vasikka. Tiedättekös mikä se vasikka on? Sehän on se lehmän poikanen.

Mauno on tosi villi vasikka ja se tykkää hirveästi olla siellä maatilalla leikkiä. Mauno tykkää myös hirveästi auttaa kaikkia muita eläimiä kaikissa puuhissa ja se tykkää myös auttaa muoria ja vaaria kaikissa asioissa. Mutta on se aika villikin aina välillä. Mauno karkaa sieltä kylille, vaikka vaari on varoittanut, että siinä tiellä voi kulkea autoja, vaikka täällä hiljaista onkin.

Aina välillä Mauno karkaa sinne kylälle, koska siellä on kirjasto. Hän tykkää kurkkia sieltä ikkunasta sisään, kun lapset siellä lukevat kivoja kuvakirjoja. Kun hän on siellä niin monta kertaa karannut ja sitä katsellut, niin Mauno on oppinut lukemaan. Hän aina salaa hiippailee takaisin ja iltaisin, kun kaikki eläimet ovat käymässä nukkumaan, vetävät hirsiä ja kuorsaavat sikeästi, niin Mauno lukee siellä salaa niitä iltasatuja.

Sylvia Hakari: Tässä jaksossa keskustelemme turvallisesta rohkeudesta Maailma kylässä -festareilla. Me palataan tuonne värikylläiseen tarinanavettaan lastenohjelman järjestämiseen. Tapahtuman teema vuonna 2024 oli rohkeus muuttaa maailmaa erittäin ajankohtainen myös tässä ajassa.

Metropolian Tarinanavetassa haluttiin edistää turvallista antirasistista, ilmapiiriä ja rohkaistiin erityisesti lapsia ilmaisemaan ja tunnistamaan tunteitaan. Metropolia sosionomiopiskelijat olivat toteuttamassa tapahtumaa meidän opettajien kanssa. Minä olen lehtori, kasvatustieteilijä ja leikin ammattilainen Sylvia Hakari ja tässä mukanani keskustelemassa ovat kollegat Metropoliasta lehtori, musiikkiterapeutti ja kasvatustieteilijä Satu Hakanen sekä lehtori ja draamapedagogi Jouni Piekkari. Tervetuloa.

Jouni Piekkari ja Satu Hakanen: Kiitos.

Sylvia Hakari: Satu ja Jouni nyt, kun mennään sinne Mauno-vasikan luokse sinne navettatelttaan, niin kertokaa ihan tähän alkuun, että mikä sai teidät syttymään tästä aiheesta ja tulemaan mukaan siihen kuitenkin aika vapaaehtoiseen navettateltan pystytykseen.

Jouni Piekkari: No ehdottomasti se että Maailma kylässä -tapahtuma on ollut sellainen perinne itselle ja tuntui hienolta, että siellä olisi nyt semmoinen aktiivinen rooli taas monen vuoden jälkeen olla tekemässä sitä ja sitten se, että se oli semmoinen ylimääräinen asia, jota me yksi päästiin tekemään koko tälle työyhteisölle. Opiskelijat tulivat mukaan sinne ja meillä oli tietenkin hieno tarina, jonka ympärille se rakentui hieno idea.

Satu Hakanen: Ja mä voisin ajatella niin, että myös omat edeltävät kokemukset omasta vaikka harrastustaustasta johtuen, että on harrastanut musiikkia ja liikuntaa ja niihin liittyviä tapahtumia tai prosesseja projekteja missä on saanut olla mukana.

Sitten myöhemmin työelämässä on esimerkiksi päiväkodissa ollut kaikkia tempauksia ja kaikenlaista toimintaa, missä on ollut sitten lapset ja huoltajatkin usein mukana, niin on aivan mielettömän hienoja kokemuksia niistä. Ja nyt tuli sellainen olo, että mahtavaa että pystyy myös opiskelijoita ottamaan tällaiseen mukaan ja jotenkin sellainen ajatus, että tehdään aina tehdään mahdottomasta mahdollinen ja kyllähän tämä myötäilee myös varhaiskasvatussuunnitelman perusteita. Missä esimerkiksi musiikin tavoitteita on, että just tämmöisten vaikka esiintymisprosessin harjoittelu, että tavallaan että mä ajattelen, että tällaista prosessia, että ei niinkään se päämäärä, vaan se yksi tekeminen ja se tässä tapahtumassa kyllä tapahtui näiden opiskelijoiden ja teidän kollegojen kanssa.

Jouni Piekkari: Just se, että tuommoinen tapahtuma on täynnä yllättäviä tilanteita. Sinun pitää nopeasti reagoida, improvisoida, elää sen päivän kanssa ja elää itse sitä tunnelmaa myöskin. Ja minusta tuntuu, että se olisi semmoinen asia, mikä olisi tärkeä siirtää meille tähän arkeen muutenkin.

Satu Hakanen: Kyllä ja tietysti se itse tapahtuman teema se rohkeus niin se on semmoinen teema, että sitä tietysti tässä ajassa kannattaa henkilökohtaisesti rohkaista kaikkia esimerkiksi ilmaisemaan itseään, mutta myös rohkeasti esimerkiksi puhumaan toisten puolesta.

Jouni Piekkari: Ja tietysti tässä tämä oli tämä maailman tilanne. Ukrainan tilanne oli meillä siellä teltassa myöskin läsnä sillä tavalla, että meillä oli ukrainalaiset taiteilijat siellä esittelemässä omia tuotteitaan ja toisen sen oman värin siihen koko tapahtumaan.

Sylvia Hakari: Ja voidaan nyt ehkä paljastaa, että siellä meidän teltassahan oli aivan huikea tunnelma. Mauno-vasikan ja musiikillisen rohkeus soitannan kanssa. Siellä kävi kahden päivän aikana yli 1600 lasta ja vanhempaa että kyllä kiinnostusta ja tällaista rajapintaa ja kosketuspintaa oli ihan käsinkosketeltavaa. Voitteko vielä kertoa siitä, että minkälaisia tarinoita te rakennatte työskentelyssä, että ne jotenkin saa lapset innostumaan? Mistä tällaiset tarinat saa alkunsa tai miten ne syntyy jotta niinku sitten lapset kiinnostuu siitä tekemisestä?

Jouni Piekkari: Niin mä ajattelin että ne lähtee siitä, että sulla pitää syntyä se oma oma kiinnostus. Tää Mauno-vasikan tarinahan syntyi hyvin hassusti retkellä tuonne Pohjois-Savoon kuuluisalle Kiuruvedelle.  Tiedätte onko se kuuluisa, mutta kuuluisa meille. Se tunnetaan maitopitäjänä ja siellä sitten yksi leikissä, yksi lapsista sitten keksi tämän päähenkilön, että tarinan päähenkilö olisi tämä lehmä tässä hänellä oli semmoinen lehmäpehmolelu ja sen nimi on Mauno. Ja siitä se sitten lähti.

Lähdettiin tietenkin sijoittamaan siinä ympäristössä rakentamaan sitä just sen ympäristön kautta, mikä oli näille lapsille tuttu. Mutta mietittiin, että täähän voisi olla semmoinen hieno, hieno asia myös niinku kaupunkilaislapsille tuoda näky tämmöiseen maailmaan, josta monet ei tiedä mistä maito tulee. Ja sitten kun se on samaistuttava, se on samanikäinen samantyyppinen kokemus maailmaltaan. Eläinten maailma voi olla semmoinen joka lapsia kiinnostaa, niin sitten sinne tarvii vaan sijoittaa hyviä käänteitä ja tilanteita, joissa sitten ne sekä ne positiiviset tunteet ja se toivo ja ilo ja kaikki semmoinen kohtaa sitten niitä elämän haasteita.

Sylvia Hakari: Eli navetta ympäristönä voi myös olla vähän pelottava ja vieraskin?

Jouni Piekkari: No itse voisin sanoa näin et koskaan ei tiedä koska lehmä potkaisee. Ne on isoja otuksia.

Sylvia Hakari: Eli siinä samalla harjoitellaan sitä myös uuteen ja vieraaseen paikkaan menemistä ja tällaisesta pienestä sysäyksestä syntyikin aivan tällainen iso kokonaisuus. No mitäs Satu? Millaiset musiikilliset tarinat sitten?

Satu Hakanen: Joo mä ajattelisin, että tosi usein hyvä lähtökohta tietysti on se, että aikuisella on joku rakenne ja ajatus siitä miten se etenee, mutta jättää väljyyttä sinne, että miten sitten se lapsen ääni ja miten ne lapsen kokemukset otetaan huomioon. Miten lapsi pääsee aktiiviseksi siinä tilanteessa. Maailma kylässä se oli sitten tämmöinen salkku, joka musiikkihetkellä löytyi sieltä navetasta.

Ja sinne sai lapset tuoda omia asioita oman aikuisen avustavana. Sitten kirjoiteltiin rohkeustoiveita, että missä haluaisi olla rohkeampi, niin se innosti tosi paljon lapsia ja tuli laidasta laitaan niitä rohkeustoiveita. Ja sitä sitten tavallaan saatiin sitä lapsen niin kun ääntä siihen enemmän tuotua siihen hetkeen. Sitten tietysti ehkä sellaiset leikilliset elementit, kun se on vähän jännittäväkin paikka se navetta niin siinä sitten esimerkiksi musiikkihetkelle tultiin, niin sitten just lapset etsivät eläimiä sieltä navetasta, niin sehän oli tämmöistä mukavaa jännitystä.

Ja myös oli yksi ehkä keskeinen, että lapset sai soittaa yksin ja improvisoida eli saada kokemuksia yksi tekemisestä ja ehkä vähän semmoista mitä epäilisin, ettei ihan hirveästi tehdä, ettei olekaan valmista vaan tehdään yksi siinä hetkessä.

Jouni Piekkari: Ja mä palaisin vielä tuohon rohkeus-sanaan. Eihän se välttämättä avaudu kaikille. Vaikka sä tietäisit sen, mutta mutta ei hyödytä, jos joku vanhempi tai toinen ihminen sanoo, että ole rohkea, että mitä se oikeasti tarkoittaa? Sen takia näitä tarinoita tarvitaan, jos sen ne tilanteet näkyy ja voidaan puhua, että tässä missä kohdissa tää henkilö oli rohkea ja miten se voisi jossakin toisessa tilanteessa, jota lähdetään yksi lasten kanssa miettii, olla rohkea. Mitä se tarkoittaa? Mitä se merkitsee? Että se on se myös tämmöistä käsitteiden ja sanojen avaamista.

Sylvia Hakari: No miten sitten kun lapsilla tai niinku aikuisillakin niin lapsillakin tällainen uusi tilanne. He tuli sinne telttaan. Siellä saattoi olla samaan aikaan ainakin 20 välillä 30 pienessä teltassa vieraita ihmisiä ja miten se tarina käynnistyi? Miten kannattelit sitä, että lapset kun tuli siihen, että se olikin turvallinen tila? Mitä siinä alussa tapahtui?

Jouni Piekkari: No tietysti ihan ensimmäiseksi todella täytyy saada se tila, että kun se oli rakennettu, todella kaunista tämmöistä käsityötekstiileistä, jotka oli ympäri maailmaa. Siellä oli itsessään jo semmoinen, joka rauhoittaa selkeästi lapsia. Sitten se oli ne matot, joille asetutaan silloin niitä semmoisia pieniä kirjoja kaikki jotka edesauttaa sitä.

Ja sitten se tarinankerronta. Sä olet siinä roolissa. Hiljennät sitä, otat katsekontaktia se tarinankerronta alkaa ja sitten heti alkuun jotakin johon sitten kaikki pääsee osallistumaan. Esimerkiksi siinä meillä oli tää tanssi tanssi, jolla sitä lähdettiin avaamaan. Hirmu tärkeää, et voi olla myös omien vanhempien mukana tai meillähän tässä oli myös opiskelijoita mukana, jotka on siellä auttamassa ja tukemassa niissä tehtävissä, koska tommoisessa uudessa tilanteessa ihan takuuvarmasti lapsia myös jännittää. Toiset on rohkeampia, toiset voi jännittää paljonkin tollaista tilannetta.

Sylvia Hakari: Mutta siellä saa olla myös sivusta seuraajana ja kerätä tavallaan sitä rohkeutta eli pelko ja rohkeus voi olla samaan aikaan läsnä myös kokemuksena.

Satu Hakanen: Ehdottomasti, että se on tosi tärkeää että. Ei painosta ketään tulemaan mukaan vaan enemmänkin kannustaa. Ja toki sitten joskus voi auttaa myös pienet kikat, kuten että jännittääkö ketään. Minua ainakin jännittää niin vaikka, kun sellaisiakin sanoo lapsille niin sitten yleensä sitten hekin tietää, että kaikki tässä on. Voi puhua, että tämä on tällaista kivaa jännitystä, että kun ei tiedä että mitä kivaa nyt tehdään yksi ja mitä hän kohta tapahtuu tai näin.

Jouni Piekkari: Tietenkin tuommoiset tarinaa, kun lähdetään rakentaa niin se uskominen siihen tarinaan ei tapahdu hetkessä, vaan se on siinä alussa ihmetellään sitten, että mitä miksi tätä tehdään? Mihin tää johtaa jollakin tavalla kerrotaan mihinkä se johtaa. Emme vaan heitetä lapsia siihen työskentelyyn vaan kerrotaan mitä on tulossa. Vähitellen kun lapsi alkaa uskoa sen tarinan sisältöön, niin sitten huomaamattasi oletkin jo siinä tekemässä niitä asioita, jotka huomaa tekemässä jotain uusia asioita uusien ihmisten kanssa, mikä tuossakin tilanteen uusien lasten kanssa niissä yhteistekemisissä.

Satu Hakanen: Kyllä. Ja opiskelijoitten kanssahan me tiedettiin mitä tuleman pitää ja oltiin puhuttu siitä, että jokainen aikuinen jotka on ohjaamassa sitä tilannetta, niin on tärkeää että ei ainoastaan se joka vie sitä eniten sitä tarinaa tai tilannetta tai musisointia eteenpäin, vaan kaikki ne ne jotka on siinä mukana niin niitten eleet ja ilmeet ja kaikki just tuo sitä turvaa ja innostaa innostuneisuutta. Ja se todellakin toimii, että upeasti opiskelijat oli hengissä mukana.

Sylvia Hakari: No kun te ammattilaisina koko ajan tietysti havainnoitte lapsia ja vanhempia siellä tilassa niin mitä jäi mieleen heidän tekemisestä tai kokemuksista. Antoiko he palautetta, joka olisi jäänyt jollain lailla mieleen? Jäikö jonkun yksittäisen lapsen reaktioita tai mikä siellä jäi sellaiseksi päällimmäiseksi yhteiseksi tunteeksi?

Jouni Piekkari: Ihan vahvimpana oli varmaan se, kun me jaettiin niitä rohkeuden koruja sinne kaulaan ja jokainen lapsi sai sen. Sai katsoa sitä lasta silmiin ja antaa sen ja ja muistuttaa, että niinku tulee sitten, kun elämässä tulee niitä tilanteita joissa tarvitsisi rohkeutta, niin muista tää mauno vasikka on sun mukana. Se oli semmoinen erityinen hetki ja mä muistan kyllä jokaisen lapsen katse siitä siinä tilanteessa, myös niiden aikuisten, jotka samaisen korun saivat kaulaansa, että se on ehkä se kiteytyi siihen loppuun, jossa oli myöskin semmoinen tavallaan lopetukseen luopumisen hetki.

Totta kai siinä oli paljon muitakin hetkiä ympärillä, mutta meillä oli kuitenkin niin paljon niitä kohtaamisia, että se oli niinku hämmästyttävää, että tuossa lyhyessä ajassa ne oli yleensä 20 minuuttia suunnilleen. Mitä siinä tuommoisessa festarilla ehtii siinä pajassa olla niin. Kaikki tapahtuu aika nopeasti, mutta se oli miten hienoja kohtaamisia siinä voi syntyä.

Sylvia Hakari: Ja tosiaan se oli niinku tavallaan sen tarinan loppupiste siltä osin, että se yhteinen kokemus päättyi siihen, että kun oli uskaltanut olla siinä mukana, oli rohkaistunut liittymään siihen tekemiseen, niin sai sitten vielä tällaisen Mauno-vasikka amuletin mukaansa ja ja tuli se vielä yksilöllinen kohtaaminen. No Satu, mitä sinä muistat?

Satu Hakanen: No mulla ehkä jäi eniten mieleen ne ne just ne rohkeustoiveet mitä sinne. Salkkuun se on semmoinen vanha salkku tai laukku mikä meillä siinä oli, niin se että kun vähän niinku ne lasten omatkin huoltajat kysyi, että voiko voiko ihan mitä vaan laittaa, ja joo, ja sitten yllättikin se että sieltä tuli tosiaan oli että haluaisin rohkeutta.

Satu Hakanen: Esimerkiksi hampaan irtiottamiseen, uimiseen tai skeittailuun liittyviä toiveita, mutta sitten oli myös toisenlaisia: ”Haluaisin uskaltaa puhua päiväkodin aamupiirissä.” Ihan oikeasti tosi tärkeitä juttuja, jotka liittyvät itsetuntoon ja kaikkeen tällaiseen. Ne herkistivät. Kun me improvisoitiin ne toiveet ja ajateltiin, että kun me soitellaan niistä, niin ehkä ne toteutuvat. Me laitettiin kaikki voima siihen musiikkiin. Kyllä se melkein herkisti itseäkin, kun kaikki olivat niin tosissaan. Ajatteli vain, että toivottavasti nämä todellakin toteutuvat. Yksi huoltaja tuli sanomaan: ”Aivan mahtavaa, tosi erilaista, mutta mahtavaa. Olisipa tällaista lisää.” Se jäi mieleen.

Jouni Piekkari: Siellä oli monia hetkiä, joissa lapset lähtivät viemään tarinaa ihan omaan suuntaansa. He keksivät jotakin uutta, ja silloin aikuisen paikka on tarttua siihen ideaan ja lähteä rakentamaan sen päälle. Tarina voi mennä mihin tahansa. Lisäisin vielä tuohon, mitä Satu sanoi, että tästä huomaa, miten kokonaisuus rakentuu. Siinä on kuvitteellisen tarinan osuus, jossa voidaan turvallisesti käsitellä teemoja.

Sitten hypätään siihen, että lapsi voi jakaa asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä tai ne tulevat mieleen tarinan kautta. Jos lapselta kysytään suoraan, että ”sano joku rohkeuden asia”, niin ei se noin vain onnistu. Ei se onnistu aikuisiltakaan. Me tarvitaan tarinallisuutta, sen liittämistä johonkin meidän elämään, tapahtumiin tai kertomukseen, vaikka kirjaan tai elokuvaan, mistä ponnistetaan omaan elämään.

Sylvia Hakari: Puhutaan turvallisemman tilan pedagogiikasta. Rakennetaan tila, jossa on mahdollista kertoa herkkiäkin asioita, joita ehkä vähän pelkää tai häpeää. Esimerkiksi: ”En ole vielä uskaltanut, mutta haluaisin uskaltaa.” Miten Mauno-vasikan tarina erityisesti auttoi lapsia kohtaamaan tämän teeman ja ehkä vähän pelonkin?

Jouni Piekkari: Tarinassa Mauno nähdään aluksi hyvin rohkeana. Tunnistetaan, että hän on uskalias ja kokeileva hahmo, hän on hahmo, joka keksii ratkaisut. Lapset kuvittelivat tilanteita, joissa Mauno on hyvä ja mitä hän tykkää tehdä. Sitten siirrytään pieneltä perinteiseltä maatilalta suurelle tilalle, jossa kaikki on vierasta ja pelottavaa. Silloin tarvitaan ystävyyden apua – kenen kanssa ystävystytään, millä keinoilla. Lapset pääsevät kuvittelemaan näitä asioita.

Sylvia Hakari: Lapset ovat toimijoita, lapset ovat osaavia ja taitavia. Ja itseasiassa myös ratkaisijoita. Se auttaa ylittämään oman pelon, kun saa olla vähän vahvempi kuin Mauno-vasikka, joka kohtaa uuden ja pelottavan tilanteen.

Jouni Piekkari: Se on harjoittelua todelliseen elämään tarinan kautta.

Sylvia Hakari: Miten musiikki toimii rohkaisussa, Satu? Mitä teet, kun huomaat, että lapsia vähän jännittää ja pitäisi rohkaista? Millaiset musiikilliset jutut toimii?

Satu Hakanen: Leikillisyyden tuominen musiikkiin. Esimerkiksi Maailmankylä-tapahtumassa meillä oli navettakissa, joka oli mielikuvitushahmo, ja sattumalta musiikkikissa. Se oli pehmolelukissa, jolla oli nuotti kaulassa. Leikilliset elementit ja voidaan käyttää tuttuja musiikkijuttuja, kuten Piippolan vaari -laulua, joka voi olla monelle tuttu. Mutta tehtiin siitä meidän oma versio.

Alkuun toimii hyvin, jos on mahdollista olla liikkeessä. Kehollisuus on tosi tärkeää – jännitystä  saa purkaa ettei tartte olla staattisesti paikallaan. Jos joku ei pääse keholliseen liikkeeseen mukaan, ollaan tosi sensitiivisiä, ettei painosteta ketään. Yleensä lapset lähtevät liikkeen kautta mukaan. Musiikissa on elementtejä, jotka vaikuttavat kehoon. Yhteinen rytmi tuo mielihyvää yleensä. Ne ovat helppoja keinoja, mutta niitä voi käyttää myös tiedostetummin.

Sylvia Hakari: Miten sitten tunnesäätelyssä jos ajattelee että että me ollaan puhuttu paljon niinku tunneälystä tunnekasvatuksesta, niin voiko musiikkia hyödyntää ammattilaisena myös tunteiden ja vireystilan säätelyssä?

Satu Hakanen: Ehdottomasti eli sillä pystytään ikään kuin vahvistamaan sitä sitä semmoista. Esimerkiksi voimakasta vireystilaa. Tai sitten sitten tietysti sillä pystyy myös laskemaan niitä vireystiloja. Että mä aina yritänkin sanoa opiskelijoillekin niin, että jotka harjoittelee vielä sitten varhaiskasvatuksessa toimimista, että älkää ottako sitä ensimmäistä musiikkia mikä tulee vastaan, vaan yrittäkää miettiä sitä just se, että miten se istuu sinne siihen lapsiryhmään. Ja jos teillä on suunnitelma ollut, että ottaa jonkun riehakkaan musiikin ja sitten huomaakin, että nyt ei ehkä ole sen aika niin että voi tehdä vaihtoehtoja ja kokeilla kaikenlaisia.

Jouni Piekkari: Tää festaritilannehan oli siitä niinku mainio, koska siellä tuli ryhmä toisensa jälkeen lyhyitä tuokioihin. Sun pitänyt nopeasti napata se ja kyllä täytyy sanoa, että totta kai se siinä se improvisointi on kaikkein tärkeintä sen tilanteen kuuntelu ja sitten siihen liittyvä tunneviestintä, että saa sitä luotua sitten turvallisuutta.

Satu Hakanen: Kyllä ja sieltä voi ehkä jättää jotain pois mitä oli miettinyt. Huomasin sielläkin opiskelijat sitten vaan katsottiin toisiaan ja he ymmärsi, että ahaa tästä jäi pois se mitä me oltiin ajateltu kun se ei sopinut siihen hetkeen siihen tunnelmaan siihen vireyteen.

Jouni Piekkari: Ja meidän tunnetilat tietysti välittyy lapsille ihan suoraan, että se on myöskin myöskin tärkeätä muistaa, että niinku ei välttämättä se sisältö oo se pääasia vaan se missä tilassa sitä tehdään. Miten virittäydytään siihen kokonaiseen siihen tunnelmaan?

Sylvia Hakari: Mitä ajattelette, kun tämä tavallaan niin kuin turvallisten yhteisöjen rakentaminen ja  helposti me älyllistetään ja sanallistetaan aika paljon ja puhutaan siitä, että miten opitaan liittymään toinen toisiin. Mikä anti tällaisella toiminnalla on oikeastaan yhteisön rakentamisessa?

Jouni Piekkari: No just se että me ei käytetä niitä sanoja. Me yksinkertaisilla tehtävänannoilla tai jos nyt puhutaan siitä draamasta tai tästä musiikista, niin hyvin yksinkertaisella elementeillä me kommunikoidaan, jolloin ihan muulla tavoilla, jolloin huomio kiinnittyy siihen kokonaisviestintään, siihen miten me kehoilla viestitään ja muuta. Ja sitten kun se on vielä niinku sitä leikkiä, että me saadaan kokeilla asioita, joita me ei ehkä oikeasti oltaisi. Niin se antaa meille sitä liikkumavaraa kaikkiin suuntiin. Mahdollisuuksia oppia kokeilla erilaisia tapoja toimia ja niin päin pois. Miten sä lisäisit Satu tähän?

Satu Hakanen: No ehkä joo, ehkä voisin lisätä sen, että monesti se aikuinen itse voi tavallaan toimia mittarina, että jos se tuntuu hyvältä niin se varmaan tuntuu. Sä pystyt näkemään että onko se myös muilla se sama tunne siinä yhteisössä, että jos itsellä vähän on sellaista väkinäistä tekemistä, niin luultavasti sä et ole ainut siinä yhteisössä sitten just sillä hetkellä, että sitten pitäisi vähän johonkin suuntaan viedä sitä.

Sylvia Hakari: Ehkä huomattiin siellä, että meillähän oli tavallaan suomen- ja englanninkieliset draama- ja tarinatuokiot. Meillä oli erikseen suomen- ja englanninkieliset ryhmät, mutta lopulta huomattiin, että tämä oli kielirajat ylittävää toimintaa. Se kieli ei ollutkaan keskeistä, vaan musiikin kieli ja siihen liittyvä leikillisyys. Mauno-vasikan olemus ja siihen liitetyt leikit eivät perustuneet sanoihin.

Tutkimus osoittaa, että tällainen yhteinen tanssi saa ihmiset luottamaan toisiinsa. Kymmenen minuutin yhteinen tanssi saa ihmiset luottamaan toisiinsa sata kertaa paremmin kuin viiden tunnin keskustelu. Keholliset viestit ovat aika tärkeitä. Jos me heittäydytään tällaiseen leikilliseen toimintaan, turvallinen tila syntyy siitä, että aistimme toisistamme, ettei ole mitään vaaraa. Rohkeus kasvaa nopeasti, kun ollaan yhteisessä leikissä. Tunnistitteko tätä?

Jouni Piekkari: Ehdottomasti. Liikkeellä saadaan hetkessä aikaan vaihtelua. Vaihtamalla asentoa, mitä tehdään jatkuvasti tuollaisessa työskentelyssä. Kun tehdään jotakin, peilataan sitä peilisolujen kautta. Tapahtuu kiinnittyminen ja tunnetilan säätely. Me pystytään nopeasti säätelemään sitä, kun ei vain istuta paikallaan ja olla puhuvia päitä. Juuri siihen se voima liittyy musiikissa ja tanssissa. Me virittäydytään. Ei ole ihme, että kaikissa kulttuureissa tärkeimmät asiat viestitään rituaalien kautta. Niihin rituaaleihin liittyy rytmi ja tanssi, joilla ilmaistaan kaikkein syvimpiä arvoja ja asioita yhteisön kautta ympäri maailman.

Sylvia Hakari: Eli ei olla naiveja, kun toivotaan, että kaikki pääsisivät yhteiseen telttaan tanssimaan, jakamaan tarinoita ja leikkimään. Ja sitä kautta syntyisi turvallinen rohkeus rakentaa kohtaamisia, ei pelon kautta, vaan uteliaisuuden ja yhteisen leikin kautta. Tähän on nyt hyvä päättää. Kiitoksia Jouni ja Satu. Lähdetään tanssimaan.

Jouni Piekkari: Kiitoksia. Näin tehdään.

Satu Hakanen: Ja kiitos Maailma kylässä -tapahtumalle.

Sylvia Hakari: Ja meidän upeille opiskelijoille Metropoliasta. Hei hei

Jouni Piekkari: Kiitos.

Satu Hakanen: Turvaa ja tunnetaitoja tarinoista -podcast on tuotettu Metropolia Ammattikorkeakoulun hankkeessa Turvaa ja tunnetaitoja tarinoista – voimavaralähtöinen työskentely varhaiskasvatuksessa lasten ja perheiden hyvinvoinnin tukemisessa. Podcastissa tuodaan esiin hankkeen teemoja ja siinä kehitettyjä toimintatapoja, joilla tuetaan lasten kielen ja tunnetaitojen kehitystä ja niiden kautta hyvinvointia yksilö- ja ryhmätasolla osana toimintaa. Hankkeen rahoittajana on Opetushallitus. Suuri kiitos myös hankkeeseen osallistuneille varhaiskasvatuksen ammattilaisille, perheille ja lapsille.

Satu Hakanen: Aurinko paistaa.

Jouni Piekkari: Äiti, jatka noin.

Sylvia Hakari: Oon seisonut pyörän satulalla.

Jouni Piekkari: Älä luovuta ikinä.

Satu Hakanen: Kuuntele äitiäsi

Sylvia Hakari: Olet ihana.

Jouni Piekkari: Pysy aina omana itsenäsi.

Sylvia Hakari: Olen rohkea, älä pelkää.

Satu Hakanen: Kaikille kissan rohkeutta.

Sylvia Hakari: Sinun kanssasi on kiva piirtää.

Jouni Piekkari: Aurinko paistaa sun yllä.

Sylvia Hakari: Ole hyvä ystävä.

Satu Hakanen: Pysy aina omana itsenäsi.

Jouni Piekkari: Kuuntele äitiäsi.

Sylvia Hakari: Olet ihana ja rohkea,

Jouni Piekkari: ihana ja rohkea

Satu Hakanen: Love is, love is, love

Sylvia Hakari: Uskalla ilmaista mielipiteesi.

Jouni Piekkari: Olen rohkea kuin kissa.

Satu Hakanen: Älä mieti liikaa

Sylvia Hakari: Olet rohkea.

[Loppumusiikki]