Jakso 2: Tunnekasvatusta ilmaisun, leikin ja tarinoinnin keinoin

[Alkumusiikki]

Sylvia Hakari: Kiinnostaako sinuakin turvallisempi maailma, tunnetaidot ja niiden kehittäminen? No niin meitäkin. Tässä podcastissa keskustellaan lasten ja perheiden osallistavan, antirasistisen ja turvallisemman toimintakulttuurin kehittämisestä varhaiskasvatuksessa. Me kerromme kokemuksiamme toimintatavoista tunnekasvatukseen ja osallisuuden edistämiseen hyödyntäen tarinoita, leikillisyyttä ja muita luovia menetelmiä.

Toimintatavat perustuvat Turvaa ja tunnetaitoja tarinoista -hankkeessa tehtyyn kehitystyöhön varhaiskasvatuksessa ja kokemuksiin Metropolian sosionomitutkinnon varhaiskasvatuksen opetuksesta.  Tervetuloa kuuntelemaan ja pohtimaan aiheita kanssamme.

Satu Hakanen:Tämän jakson teema on tunnekasvatusta ilmaisun, leikin ja tarinoinnin keinoin. Puhumme tässä jaksossa tunteista ja erityisesti lasten tunnekasvatuksesta.

Lasten tunteiden kehitykseen kuuluu tietysti monia tasoja. Tätä voi ymmärtää esimerkiksi tunneälyteorian avulla, jota Suomeen on tuonut ja myös soveltanut varhaiskasvatukseen tutkija Mirja Köngäs.

Hyvin yksinkertaistettuna tunneälytaitojen osa-alueina ovat tunteiden tunnistaminen, tunteiden ymmärtäminen, tunteiden sanoittaminen, tunteiden esiin tuominen ja tunteiden säätely.

Minä olen lehtori Satu Hakanen Metropolia ammattikorkeakoulusta ja keskustelemassa kanssani ovat kollegani lehtori, kasvatustieteilijä, leikin ammattilainen Sylvia Hakari ja kollega, lehtori, draamapedagogi Jouni Piekkari sekä lisäksi meidän kanssamme on keskustelemassa teologian maisteri, psykoterapeutti, tietokirjailija Terhi Ketola-Huttunen.

Terhi Ketola-Huttunen: Kiitos.

Satu Hakanen: Tervetuloa mukaan.

Voisin kysyä teiltä, kun äsken luettelin noita tunneälyn ja tunne-elämän eri osa alueita sekä lapsen tunnekehityksen osa alueita, niin tuleeko teillä mieleen joku osa-alue näistä, miten lapsi on tuonut tunteita esiin tai sanoittanut tunteita?

Sylvia Hakari: No ainakin itselleni tulee mieleen tällainen tavallinen esimerkki arjesta päiväkodissa tai kotona, jossa lapsi tekee jotakin omasta mielestään väärin. Lapsi epäonnistuu ja hänelle tulee pettymys ja sitä kautta vaikka kaataa maitolasin pöydälle. Säikähtää, pelkää tehneensä väärin ja alkaa syyttämään siitä itseään ja siitä tulee tällainen tavallaan aggressiivinen tunne itseään kohtaan. Tämänkaltaisessa tilanteessa se, miten me kohtaamme lapsen, vaikuttaa todella paljon siihen, että miten tunnetaito kehittyy.

Satu Hakanen: Juuri noin. Aika tyypillinen tilanne. Terhi tai Jouni, tuleeko teillä mieleen arjesta tällaisia esimerkkejä lapsen tunne elämästä ja sen kehittymisestä?

Terhi Ketola-Huttunen: No tältä aamulta tulee mieleen oma viisivuotias lapsi, kun lähdin pois. Hän oli kipeänä ja hän huusi perään, että mulla tulee ikävä ja sitten itku päälle.  Jos itsellä on kova kiire lähteä, niin mitä siinä tilanteessa tehdään vanhempana kun tiedostaa, ettei oikeasti ole aikaa hirveästi käyttää siihen hetkeen vaan kello painaa päälle.

Yritin miettiä eri versioita muutamassa sekunnissa, mikä olisi toimivin keino. Usein mietin, kuinka tärkeää on vain muistaa tunteen vastaanottaminen.  Ei ratkaisu, ei ”mä vien sun ikävän tunteen pois”, vaan pelkästään vastaanottaminen. Lapset ja aikuiset aistivat sen toisistaan – ottaako joku vastaan tunteen. Sen aistii, vaikka sitä ei ole kirjoissa tai kansissa. Sä vain tiedät, ottiko joku sun tunteen vastaan.

Jouni Piekkari: Ne on kauniita hetkiä, kun näkee pettymyksen lapsella ja vanhempi ottaa sen vastaan.
Se voi liittyä kiukun purkauksiin, mutta kun sanotaan: ”Sinusta varmaan tuntuu nyt pahalta”, lapsen keho rentoutuu. Tämä on tunteiden vastaanottamista – yksinkertaisista asioista voi olla kyse. Se on ensimmäinen askel.

Satu Hakanen: Upeasti toitte esimerkkejä arjesta.
Ollaan paljon pohdittu tunnekasvatusta, kun opetetaan opiskelijoille. Se on läsnä joka hetkessä. Painotus voi vaihdella – nimeämmekö vai tunnistammeko tunteita?
Usein se näkyy tunteiden säätelynä. Lapset reagoivat helposti yli tai ali, mikä on luonnollista tunteiden kehityksessä. Silloin korostuu aikuisen rooli säätelijänä. Terhi, olet perehtynyt vireystiloihin – voisitko kertoa lyhyesti, mitä se tarkoittaa ja miksi se on tärkeää lasten kanssa työskennellessä?

Terhi Ketola-Huttunen: Vireystilan voi ajatella laatikkona, jossa on kolme osaa: ylivireystila, optimitila ja alivireystila. Hermosto sahaa näiden välillä koko päivän – myös yöllä.
Jos aikuinen on pois optimitilasta, käy ylikierroksilla tai on alivireinen, se vaikuttaa suoraan lapsiin ympärillä.

Varhaiskasvatuksessa on tullut esiin hienoja esimerkkejä: työntekijät havahtuvat siihen, että ovat olleet ylivireisiä, ja koko ryhmä on ollut ylikierroksilla ja voinut huonosti.
Kun itse pysähtyy ja katsoo peiliin, voi miettiä, mitä tehdä päästäkseen optimitilaan, jossa vuorovaikutus toimii. Silloin tunnetaidotkin ovat paremmat.

Esimerkkinä: jos olet ylikierroksilla ja näet virheen – vaikka naapuri parkkeerannut huonosti – se ärsyttää heti. Mutta optimitilassa toteat rauhallisesti: ”Aha, naapuri parkkeerasi vähän väärin.” Vireystila vaikuttaa tunteiden voimakkuuteen ja siihen, miten tulkitsemme tilanteita.

Satu Hakanen: Kiitos. Tuleekin mieleen, että ehkä aikuisen kannattaa sitten aina tosiaan katsoa siellä päiväkodissakin vähän peilistä, että mikä tunne tänään on itsellä, eikä aina niin keskittyä pelkästään ymmärtämään lapsen tunnetta ja mitä lapsi yrittää viestittää

Mitä muita ajatuksia tulee tästä mieleen.

Sylvia Hakari: Tämä on tosi kiinnostavaa, koska tavallaan me aikuiset ollaan poisopittu siitä tietoisuudesta, että mikä meidän vireystila milloinkin on.  Meidän pitäisi oikeastaan lasten kanssa kasvattaa toisiamme tunnetaidoissa. Sehän on aina myös tilannekohtaista ja lapsikohtaista ja nimenomaan vireystilakohtaista, mutta me aikuiset emme ole enää ehkä  vuosikausiin kiinnitetty huomiota siihen, että miten tunnistan oman vireystilani.  Se on koko ajan taustalla, mutta se ei ole tietoisena asiana. Peiliin katsominen olisi aika hyvä harjoitus meille itse kullekin.

Satu Hakanen: Joo ja nimenomaan kauniisti ja armollisestikin peiliin katsominen, että ei syyttäen ketään, Aikuisen tunteiden merkitys ja tunteiden tarttuvuus siellä lapsiryhmässä on aikamoista.

Jouni Piekkari: Draamapedagogina mä mietin, että on hirveän kivoja leikin ja harjoitusten paikkoja, joilla näitä asioita voi harjoitella ihan yksinkertaisesti, kuten vaikka peiliharjoitus. Se, että sä olet vastakkain toisen kanssa ja lähdet peilaamaan liikkeitä ja voi ehkä lähteä puhumaan asioista, miten tunnetilat tarttuvat meihin toisiin? Monenlaiset harjoitukset vievät tähän suuntaan. Tilanteita voidaan myös simuloida ja pohtia, mitä niissä oikeasti tapahtuu. Näin tullaan tietoiseksi eri tasoista, joilla liikutaan.

Satu Hakanen: Kyllä, ja kun toit draaman esiin, niin me ollaan Metropoliassa kokeiltu paljon tarinallista leikkiä opiskelijoiden ja lapsiryhmien kanssa. Voitaisiin siirtyä siihen, mutta pidetään mielessä, kuinka tärkeä vireystila on sekä lapsille että aikuisille.

Mitä ajattelet, Jouni – miksi tarinallinen leikki on hyvä keino tunnekasvatuksessa?

Jouni Piekkari: Siksi, että tarinat sisältävät tunteita. Niiden kautta tunteita voi tunnistaa ja niistä voi puhua.
Tarinallisessa leikissä tunteita voi myös kokea. Draamassa tapahtumat koetaan turvallisesti tarinan kautta – ei olla oikeasti siinä tilanteessa, vaan se vertautuu todellisiin elämän asioihin, vaikka tarina tapahtuisi eläinten maailmassa. Siellä hahmot voivat riidellä tai kokea hienoja asioita.

Näin päästään sanottamaan: mitä tapahtuu, mitä tunteita on mukana, miten ne näkyvät?
Mistä tiedämme, että toisella on jokin tunne? Se antaa paljon mahdollisuuksia – voidaan miettiä vaihtoehtoja, mikä liittyy tunteiden säätelyyn. Voidaan kokeilla, miten hahmo olisi voinut toimia toisin.

Sylvia Hakari: Hyvä ja yksinkertainen esimerkki on se, että jos kysyy lapselta: ”Miltä sinusta tuntuu?”, se voi olla vaikea kysymys. Mutta jos kysyy: ”Jos nallelle kävisi näin, miltäköhän nallesta tuntuisi?”, se on paljon helpompaa. Silloin ei tarvitse asettua itse alttiiksi arvostelulle, vaan hahmon kautta voidaan käsitellä myös vaikeampia tunteita.

Satu Hakanen: Kyllä, ja tarinallisessa leikissä käytetään usein monia ilmaisun muotoja – musiikkia, seikkailua, liikettä, kehon ilmaisua. Niiden avulla voidaan luoda tunnemaailmoja.
Tässäkin korostuu aikuisen rooli.

Sylvia Hakari: Niin, ja haluaisin kysyä Terhiltä – kun olet vireystilan asiantuntija – miten tarinallisuudessa näkyy vireystilan säätely? Mitä olisi ammatillinen vireystilan säätely tarinallisessa leikissä?

Terhi Ketola-Huttunen:  Ensimmäisenä tulee mieleen, että jos aikuinen tunnistaa omat vireystilansa, hän voi säädellä niitä tietoisesti. Joskus tarinassa tarvitaan vähän ylikierroksia – siellä voi olla kohtia, joissa mennään lujaa ja villisti. Tärkeää on, että jos päästää itsensä ylikierroksille, osaa myös laskea sieltä alas.

Varhaiskasvatuksessa tuli esiin hyviä esimerkkejä siitä, miten joskus tarinallinen toiminta voi lähteä aikuisellakin ”lapasesta”. Jos on itse ylivireinen, on hyvä pysähtyä ja miettiä: olenko jalat maassa, juurtuneena tilanteeseen, vai annanko omien ideoiden viedä liikaa?
Yksi esimerkki oli, että aloitettiin leikki, sitten siirryttiin maalaamiseen, sitten taas johonkin uuteen – koko ajan lisää tekemistä. Rauhoittumista ei tullut missään vaiheessa. Siinä on vaaran paikka, jos ei tunnista, että kierrokset nousevat liikaa.

Satu Hakanen: Saanko kysyä – mitä ajattelet, Terhi, jos aikuinen huomaa, että lasten vireystila on korkealla ja vähän yli? Voisiko silloin keksiä tekemistä, joka energisoi ja vetää vireystilan huippuun, ja sitten pudottaa sitä hallitusti?

Terhi Ketola-Huttunen:  Vireystilan säätelyn perusidea on juuri se: kun huomaa, että tilanne menee ylivireyden puolelle, lähdetään laskemaan sitä asteittain, jotta tilanne rauhoittuu. Jos taas leikki ei lähde käyntiin ja jää alivireiseksi, silloin voidaan nostaa tunnelmaa. Tarkoitus on loiventaa tai nostaa tunnetiloja tilanteen mukaan.

Esimerkiksi oma lapseni käyttää päiväkodista opittua keinoa:
Kun leikki menee liian lujaa, koko ryhmälle sanotaan ”hengitys”.
Vedetään kädet ylös ja päästetään ilmaa ulos – näin pysäytetään tilanne.
Hän käyttää tätä myös kotona. Se on otettu käyttöön pikakeinoksi, kun tuntuu, että menee liian lujaa.

Jouni Piekkari: Tarinallisessa leikissä siirtymät ovat tosi olennaisia. Tarinoiden ja työskentelyvaiheiden välillä opetellaan rakennetta. Esimerkiksi tarina voidaan aloittaa rauhoittumalla – puhe hidastuu, musiikki ja valot laskeutuvat, tarina kerrotaan. Sitten siirrytään aktiivisempaan vaiheeseen, kun tarinassa alkaa tapahtua. Lapset kuuntelevat toisiaan, jotka näyttelevät, ja siirtyvät välillä katsojan rooliin, välillä näyttelijän rooliin. Tämä on opettelua tunteiden säätelyyn tarinankerronnon sisällä ja työskentelytapojen välillä.

Sylvia Hakari:  Tärkeää on, että siirtymä ei tapahdu vanhakantaisesti tyyliin ”nyt seis, nyt stop”, vaan mennään mukaan lapsen toimintaan ja saatetaan tunnetilaa alas tarinan avulla.
Ei äkillistä vaatimusta lopettamisesta, vaan luovia, kehollisia keinoja – kuten hengitysharjoitus. Näin syntyy ymmärrys  ilman konfliktia siitä, miten voi mennä tunnetilaan ja poistua siitä.

Jouni Piekkari: Tarinallisessa leikissä opetellaan yhteisiä sopimuksia – miten työskennellään yhdessä ja tunnistetaan työskentelyvaiheet. Hyvässä tarinallisessa työskentelyssä ei komenneta, vaan siirtymät tapahtuvat luonnollisesti pyyntöjen ja tilanteiden kautta.

Satu Hakanen: Paljon tapahtuu myös ei-verbaalisen viestinnän kautta.
Vaikka tarina vie leikkiä eteenpäin, se tehdään niin, että jokainen lapsi ymmärtää ja pääsee mukaan tunnelmaan.

Sylvia Hakari: Lapsi saa myös osallistua ohjaajana. Tarinallisessa leikissä ja lasten draamatyöskentelyssä aikuinen on koko ajan herkkänä lasten viesteille ja ohjaa niiden pohjalta.
Se on vapauttavaa – moni kysyy, osaanko minä? Kun lähtee mukaan ja tarjoaa tarinan, se usein lähtee lasten ajatuksista eteenpäin.

Ylivireys voi tulla helposti, mutta aikuinen toimii ohjaajana, joka auttaa kaikkia lapsia pääsemään mukaan eri tavoin. Se on mahtavaa kanssasäätelyä. Ei tarvitse pelätä ison ryhmän yhteistä toimintaa – se rakentaa kykyä toimia sosiaalisissa tilanteissa ja noudattaa sääntöjä ilman, että tunne muuttuu pettymykseksi.

Jouni Piekkari: Tärkeää on, että se ei tunnu käskyltä, vaan yhteiseltä sopimukselta.
Hyvässä tarinatyöskentelyssä opitaan sääntöjä ja miten toimitaan yhdessä.
Parhaimmillaan lapset ottavat vastuuta sisällöstä ja sen tuottamisesta.
Kun heidän ideat otetaan mukaan, se tasa-arvoistaa suhdetta ja tuo arvostusta leikkiä kohtaan – se on lasten omaa.

Sylvia Hakari: Pidän tärkeänä kanssasäätelyn lähtökohtana sitä, että lapsi ja aikuinen synkronoivat aivotoimintansa leikillisesti turvalliseen tilaan. Tutkimuksissa on viime vuosina osoitettu, miten valtava voimavara tämä on yhteisen kokemuksen jakamisessa. Kun mennään leikin äärelle ja otetaan mukaan hahmo tai tarina, ollaan demokraattisesti samalla tasolla – myös vaikeiden tunteiden äärellä. Ei niin, että aikuinen määrää tai ohjaa ylhäältä käsin.

Satu Hakanen: Tarinalliseen leikkiin sisältyy paljon tunnemaailmoja, joita lapset tuovat esiin, ja aikuinen ohjaa niitä tietoisesti. Mutta välillä tulee myös aitoja, vaikeita tunteita – konflikteja, erimielisyyksiä aikuisen tai toisen lapsen kanssa.

Mitä keinoja teidän mielestä on palauttaa turvan tunne silloin, kun vaikeita tunteita nousee esiin varhaiskasvatuksessa tai kotona?

Sylvia Hakari: Kuten Terhi sanoi aiemmin, tärkeintä on, että kaikki tunteet otetaan vastaan.
Niille pitää olla tilaa ja niitä käsitellään yhdessä. Ei voida sulkea pois mitään tunnetta tai kieltää niiden ilmenemistä.Aikuisena pitää myös improvisoida – lapset ovat erilaisia ja tarvitsevat erilaisia säätelykeinoja.

Yksi esimerkki on RULER-malli, jossa on valikko tunnetyökaluista.
Lapsetkin tietävät, mitä keinoja on käytössä: joku kaipaa halausta, toinen hyötyy sanoittamisesta. Tämä on hyvin yksilöllistä. Keskeistä on, että näitä keinoja käydään läpi päivittäin ja autetaan toisiamme vaikeissa tunteissa.

Satu Hakanen: Ja keinoja voidaan keksiä lisää tarpeen mukaan.

Terhi Ketola-Huttunen: Tulee mieleen, että kaikki tapahtuu lopulta mallintamalla – olipa kyse vanhemmasta tai varhaiskasvattajasta. Lapsi oppii siitä, miten aikuinen puhuu ja näyttää omia tunteitaan, patoaa niitä tai heijastaa muihin. Varhaiskasvattajan tunnetaitoja on sanoittaa tunteita ääneen pitkin päivää, ei vain erityistilanteissa.

Esimerkiksi: ”Nyt tuli haukotus, taidan olla väsynyt.” Tärkeää on myös sanoa ääneen pienet suuttumuksen hetket eikä padota vihaa pitkään ja sitten räjähdellä arvaamattomasti. ”Huomaan, että hermo alkaa kiristyä.” Tämä ennakointi opettaa lapselle, että tunne ei tule yllättäen eikä aiheuta häpeää. Samoin ilon ja liikutuksen näyttäminen: ”Ilahduin tästä kortista, kiitos!”

Tunteet tuodaan näkyväksi. Meillä Suomessa on välttelevä kiintymyssuhdekulttuuri, jossa tunteita pienennetään ja älyllistetään – siitä ollaan nyt opettelemassa pois.

Sylvia Hakari: Tarinallinen leikki on tässä aivan mahtava väline. Siinä voi suurennella ja pienennellä tunteita – vähän oman kokemusmaailman ulkopuolelta käsin.

Jouni Piekkari:

Työyhteisön näkökulmasta on tärkeää, että leikillisyys näkyy myös aikuisten välillä.
Jokainen työyhteisö rakentaa oman kulttuurinsa pala palalta, vaihe vaiheelta. Usein asioita älyllistetään enemmän kuin olisi tarpeen. Leikillisyys tuo mahdollisuuden kokeilla jotakin, mitä ei vielä ole – tai voisi olla.

Sylvia Hakari: Satu puhui turvasta – leikillisyys rakentaa myös aikuisten maailmassa turvallista ympäristöä. Ei kilpailla toisia vastaan, vaan ollaan luovassa tilassa ilman ylimääräisiä paineita, joita nykyajassa riittää.

Jouni Piekkari: Jokainen voi miettiä omaa lapsuuttaan: ketkä aikuiset toivat turvaa? Usein ne olivat leikkisät aikuiset – ne, jotka tulivat lapsen tasolle ja löysivät tilanteisiin hauskan tai toisenlaisen näkökulman.

Terhi Ketola-Huttunen: Turvalliset aikuiset ovat usein myös ”syli auki”,  fyysisesti läsnä: ”Hei, tule syliin” tai ”Tule kainaloon.” Kehollisuus on nopea tie turvan tunteeseen – aina ei tarvita sanoja.

Satu Hakanen: Terhi, olet perehtynyt erityisesti vaikeisiin tunteisiin. Tämäkin keskustelu on tuonut esiin, että tunteet kuuluvat päiväkotiin ja kotiin – sekä lapsille että aikuisille. Tärkeää on tunnistaa tunteet.

Mutta mitä tehdä, jos lapsella on erittäin vaikea tunne, ja hän säätelee sitä esimerkiksi vihan ja aggression kautta? On niin sanotusti hankala.  Miten aikuinen voi auttaa häntä?
Ja miten aikuinen itse voi pysyä rauhallisena, jotta pystyy säätelemään tunnetta yhdessä lapsen kanssa?

Terhi Ketola-Huttunen: Tämä ei ehkä ole se helpoin vastaus, mutta sanon silti: Varhaiskasvatuksessa olisi tärkeää, että työntekijät uskaltaisivat ottaa perheen kanssa puheeksi tunnesäätelyn kotona. Esimerkiksi perheneuvolassa tehdään nykyään videointeja, joissa tutkitaan vanhempien lapsuuden tarinoita ja perheen dynamiikkaa. Katsotaan, onko vanhemman elämässä ollut väkivaltaa – henkistä tai fyysistä – tai muuta traumaa, joka on jäänyt käsittelemättä. Tarkoitus on estää, että trauma siirtyy lapseen, ja löytää keinoja sen purkamiseen.

Minun kokemukseni mukaan vielä rohkeammin pitäisi puhua vanhemmille, että varhaiskasvattaja ei voi yksin kantaa vastuuta – iso osa työstä kuuluu kotiin. Tämä vaatii koulutusta, rohkeutta ja suoraa puhetta. Työntekijöille pitäisi antaa enemmän varmuutta ja itsevarmuutta puheeksi ottamiseen.

Vanhemmille voi kertoa esimerkiksi: ”Tänään lapsesi sai raivokohtauksen, tärisi ja löi nojatuolia.”, Pitäisi myös kertoa, että mitä siinä tehtiin ja mitä lapsi halusi tehdä.  Esimerkiksi, että ”lapsi halusi sen jälkeen siirtyä eteiseen ja hakea sieltä turvaa.” Tällainen lapsi ei ehkä kaipaa syliä tai sanoja, vaan omaa tilaa. Tärkeää on, miten asia kerrotaan vanhemmalle – niin, että syntyy turvan, luottamuksen ilmapiiri. Tavoitteena on yhteinen työ, ei vastuun siirtäminen toiselle.

Sylvia Hakari: Tämä on tärkeä aihe, josta puhutaan varmasti lisää seuraavassa jaksossa. Silloin käsitellään myös työyhteisön näkökulmaa ja häpeän kokemusta. Terhi, kuulin sinulta, että meidän pitää välttää vanhempien syyllistämistä. He kokevat jo valmiiksi syyllisyyttä lapsen käytöksestä, ja se estää heitä vastaanottamasta lapsen tunnetta.

Terhi Ketola-Huttunen: Juuri näin. Meidän pitää puhua enemmän myös siitä, mitä on terve häpeä ja terve syyllisyys.
Ne ovat asioita, joita vanhemmat joutuvat käsittelemään – niiden yli ei voi hypätä.

Satu Hakanen: Todella mielenkiintoisia aiheita. Tunteet tulevat ja menevät, ja niiden kanssa eletään arjessa. Kiitos teille kaikille vierailusta – ja erityisesti sinulle, Terhi, kun tulit vieraaksi.

Jouni Piekkari: Kiitoksia.

Sylvia Hakari: Kiitoksia.

Satu Hakanen: Turvaa ja tunnetaitoja tarinoista -podcast on tuotettu Metropolia Ammattikorkeakoulun hankkeessa Turvaa ja tunnetaitoja tarinoista – voimavaralähtöinen työskentely varhaiskasvatuksessa lasten ja perheiden hyvinvoinnin tukemisessa. Podcastissa tuodaan esiin hankkeen teemoja ja kehitettyjä toimintatapoja, joilla tuetaan lasten kielen ja tunnetaitojen kehitystä sekä hyvinvointia yksilö- ja ryhmätasolla. Hankkeen rahoittajana toimii Opetushallitus. Suuri kiitos myös hankkeeseen osallistuneille varhaiskasvatuksen ammattilaisille, perheille ja lapsille.