Jakso 6: Oppivan johtamisen vuosikymmen

[musiikkia]

Raili Honkanen-Korhonen: Tervetuloa kuuntelemaan Yhdessä taideoppilaitosten muutoksessa -podcastia, jossa keskustellaan taiteen perusopetuksen ja ammatillisen koulutuksen sekä vapaan sivistystyön oppilaitosten kehittämisestä, tulevaisuusajattelusta yhteisöllisyydestä ja hyvinvoinnista. Tarjoamme käytännön työkaluja ja uusia näkökulmia, jolla voi vaikuttaa oman oppilaitosyhteisönsä hyvinvointiin ja kehittymiseen johtamisen näkökulmasta. Keskustelijat ovat taideoppilaitosten rehtoreita ja esihenkilöitä eri taiteenaloilta. [musiikki loppuu]. Liity seuraamme matkalle kohti yhteisöllistä ja kestävää tulevaisuutta.

Raili Honkanen-Korhonen: Tässä jaksossa luomme katsauksen taideoppilaitosten muutosjohtamisen polkuun viimeisen vuosikymmenen aikana. Keskustelemme oppivasta organisaatiosta ja pohdimme muun muassa yhteistoiminnallisen oppimisen toteutumisesta taideoppilaitosten rehtorikoulutuksessa. Minä olen Raili Honkanen-Korhonen, Metropolian musiikin lehtori. Ja mulla on täällä kaksi ihanaa vierasta. Kertokaa, keitä olette ja mistä tulette!

Leena Unkari-Virtanen: Leena Unkari-Virtanen. Tulen tällä hetkellä Vuosaaresta [nauraa]. Ja olen ollut näitä muutosjohtaja-, johtosävelkoulutuksia vetämässä niitten alusta lähtien, ja tästä viimeisestä erkaannuin, lainausmerkeissä, eläkkeelle: tarkoittaa muihin hommiin!

Petri Aarnio: Ja minä olen Petri Aarnio, Keski-Helsingin musiikkiopiston rehtori. Minulla on ollut ilo toimia vertaiskouluttajana näissä viidessä viimeisessä johtajakoulutuksessa, ja se on ollut kyllä hyvin antavaa aikaa, että kiva päästä tänne puhumaan näistä asioista.

Raili Honkanen-Korhonen: Minä olen itse saanut olla mukana parissa viimeisimmässä koulutuksessa, ja ne on olleet kyllä tosi antoisia, mutta nythän nämä Opetushallituksen rahoittamat opetushenkilöstön koulutukset on päättymässä. Ja sinä, Leena, olet ollut tosi tärkeä tekijä näitten Metropolian rehtorikoulutusten luojana ja kehittäjänä ja toteuttajana, niin mitä ajatuksia sinulla on tässä kohtaa näistä? Mitä tulee mieleen?

Leena Unkari-Virtanen: No tähän valmistautuessa minä muistelin sitä, että mistä tämä oikeastaan sai alkunsa. Minun mielessäni tämä punoutuu musiikin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon perustamiseen. Vuonna 2007 aloin vetämään täällä Suomen ensimmäistä maisteritasoista ammattikorkeakoulututkintoa musiikin alalla. Sitä kun valmisteltiin, tehtiin paljon kartoituksia siitä, mikä on sellainen osaamistarve, mihin tämä uusi koulutus iskisi, ja mihin se fokus olisi. Todettiin, että johtamiskoulutus musiikkialalla on sellainen, missä 2000-luvun alkupuolella oli suuren suuri tarve.

Sitten 2007 käynnistyi tämä yamk. Siellä yamkissa koulutuksen ytimessä oli sinne hakeutuvien opiskelijoitten, elikkä työssäkäyvien musiikkialan ammattilaisten omat kehittymis- ja kehittämissuunnitelmat. Ja näitä kun muutaman vuoden siinä seurasin, että minkälaisiin asioihin kiinnitettiin huomiota, niin yhdistyneenä siihen, että minä vastasin musiikintutkinnossa pedagogiikkaopinnoista, niin tuli sellainen selkeä näkemys, varsinkin taideoppilaitosten kohdalta, siitä vähän, että missä mennään, missä maa makaa, kun sitä katselee tallaisesta kouluttajan näkökulmasta. Tähän minun mielessäni pureutuu nämä muutosjohtaja-, johtosävelkoulutukset, joita 2015 vai –16:ko aloitettiin. Silloin todettiin, että itse asiassa ytimessä on tämän johtamisajattelu ja johtamisosaamisen takana vielä systeemiajattelu. Taideoppilaitokset ovat helposti vähän siiloutuvia muusta yhteiskunnasta ja elämästä irrallisia. Ja opettajat musiikkioppilaitoksissa vielä ehkä enemmänkin hoitavat sitä omaa instrumenttiaan ja oma leiviskäänsä, jota on kymmeniätuhansia tunteja nuoruudessaankin harjoitellut.

Petri Aarnio: Minä näen tuon myöskin rehtorin näkökulmasta katsottuna, että jos katsoo tästä näin taaksepäin sen 10, 15 tai vaikka 20:kin vuotta, niin se sama tarve esiintyy kentän näkökulmasta myös hyvin vahvana, että millainen muutos ja murros on tapahtunut esimerkiksi taideoppilaitoksen rehtorin työssä. Nimenomaan se systeemiajattelu ja ylipäätänsä se semmoinen laajempien kokonaisuuksien hallitseminen tai ymmärtämiseen pyrkiminen on ihan valtavan tärkeä. Ja samanlaista tarvetta ilmaantuu vaan jatkuvasti lisää. Sen takia nämä koulutukset on olleet itselle tosi antavia, ja sitten myöskin se, että löytää sieltä semmoisen jutun juonen ja pääsee siihen käsiksi, niin on ollut kyllä tosi tärkeä koulutusmuoto.

Leena Unkari-Virtanen: Sitten minä olin huomaavinani sellaisen linjan tässä, että silloin kun aloitettiin, sinä et ollut silloin vielä Petri mukana, mutta silloin jotenkin jouduttiin vakuuttamaan tai sanomaan, että varautukaa nyt siihen, että muutokset eivät lopu tähän yhteen muutokseen, vaan että asiat muuttuu koko ajan. Mutta viimeistään koronan myötä sitten onkin vakiintunut se ajatus, että kaikki muuttuu koko ajan, ja meidän pitää sen muutoksen keskellä, epämääräisten asioitten kanssa, pystyä tekemään mahdollisimman viisaita päätöksiä ja toteuttamaan mahdollisimman hyvää toimintaa. 

Petri Aarnio: Ja se onkin ollut ehkä mieleenpainuvin päivä, perjantai 13. päivä helmikuuta, kun korona iski Suomeen päälle, ja se iski suurin piirtein silloin edellisenä yönä, ja sinä aamuna me istuttiin sitten yhdessä. Meitä oli parisen kymmentä rehtoria.

Leena Unkari-Virtanen: Joo, ympäri Suomen.

Petri Aarnio: Just, ja ryhdyttiin pohtimaan Leenan edellisen koulutuksen tai sen edellisen päivän koulutusjakson myötä sitä, että mitä me ymmärretään tästä asiasta, ja kuinka voimme lähestyä sitä, mitä me emme ymmärrä. Mitä voimme tehdä, mitä emme voi tehdä, ja sitä me pähkäiltiin. Itse asiassa se oli hirveän tärkeä hetki kaikille meille. Se yhdisti tietenkin sen koulutusporukan aivan mahtavasti yhteen, mutta sen lisäksi se ei mennyt hukkaan keneltäkään siihen osallistuneelta, koska sitten alkoi se, että kuinka me järjestäydytään, miten meidän pitää tiedottaa, ja kaikki tämmöiset asiat, että me päästiin hyvin konkreettisiin asioihin tämän systeemiajattelun kautta. Ja se oli valtava, hieno kokemus ja yks mieleenpainuvimpia päiviä, mitä mulla on ehkä koko työurallakin ollut.

Leena Unkari-Virtanen: Kyllä, samaten minä muistan sen, kun edellisenä päivänä jo joku oli ilmoittanut, että työnantaja ei ollut antanut lupaa matkustaa enää Helsinkiin, koska se koronan uhka oli jo päällä. Mutta sitten silloin aamuhetkessä, me oltiin tuskin edes aloitettu, kun tuli tieto, et oppilaitokset pitää sulkea. Minä muistan sen, kun kaikilla oli kännykät kädessä, ja mietti, että mitä pitää tehdä? Nyt minä suljen minun oppilaitoksen, ja nyt minä teen sitä. Sitten me sanottiin, että hei, hold your horses, odottakaa hetkinen, tulee varmasti lisäohjeita, jottette joudu juridiseen vastuuseen ja palauttamaan lukukausimaksurahoja ja muuta tällaista. Nyt pitää hetki odottaa ja katsoa, mutta se oli kyllä todella, todella merkittävä päivä.

Raili Honkanen-Korhonen: No niitä merkittäviä päiviä ja merkittäviä aiheita ja asioita on varmasti ollut niin teillä, kun näihin koulutuksiin osallistuneilla ihmisillä. Mikä näissä koulutuksissa on teidän mielestä ollut tärkeää? Mikä siinä on noussut ylös?

Leena Unkari-Virtanen: Petri katsoo minua sen näköisenä, että vastaapa sinä ensin, niin vastaan tässä [nauraa]! Minulle itselleni, ne on aina sellaisia hirveän jännittäviä ja haastavia kohtaamisia, jossa joutuu kovasti pohtimaan sitä, että miten luoda sellaisia yhdessä ajattelun tiloja, joissa löydetään kosketuskohta johonkin syvällisesti koskettavaan ja tärkeään. Ja se on hirveen haastava tehtävä, koska joskus se lipsahtaa sellaiseksi, että ihmiset miettii, että Leena puhuu niin abstraktisti, että ei me saada tästä mitään kiinni, tai tämä on niin kauhean vaikeaa, kun meillä on tämä kaikki käytännön asia. Mutta silti minä olen sitä mieltä, että jotta ne arjen käytännön asiat, jotka oikeastaan toistuu melko samanlaisina organisaatiossa kuin organisaatiossa, niin jotta ne pysyy yhteydessä siihen syvempään merkitykseen, niin täytyy olla malttia katsoa pinnan alle ja pysähtyä niitten haastavienkin ja abstraktienkin asioitten äärelle. Koulutusten vetäjänä se on kauhean suuri haaste, miten saa imaistua sen porukan mukaan niihin vaikeisiin ja abstrakteihinkin näköaloihin, joissa ei ole varmoja vastauksia, ei ole varmaa tietoa, eikä ole oikeastaan edes aina ymmärrystä siitä, minkä asioitten äärellä edes ollaan.

Petri Aarnio: Joo. Minä näkisin tämän ihan samalla tavalla, että sitten mikä semmoinen ammatillinen kokemus on, niin juuri tämä näin, että me puhutaan jäävuoren huipusta silloin arjessa, ja sitten taas, että me sukelletaankin sinne tutkimaan niitä syvempiä vesiä ja löydetään syitä ja seurauksia ja nähdään asioita suuremmassa, vaikka maailmanlaajuisessa kontekstissa, että mikä tämän meidän oman työn merkitys on, ja miten se kuuluu siihen kaikkeen kokonaisuuteen, niin on valtavan tärkeä osa ollut sitä koulutusta ja sitä antia myöskin, mitä se koulutus on antanut. Käytännössä se sitten on toteutunut sillä lailla, että sen näkee meidän verkostoitumisena, eli voisin väittää, että minulla on henkilökohtainen yhteys jokaiseen näissä koulutuksissa olleeseen, eli suurin piirtein viisi kertaa 25 henkilöä, jotka on minulle kollegoina hyvin läheisiä, ja syntyy semmoinen yhteisymmärrys siitä, että me ollaan yhteisten asioiden edellä, riippumatta esimerkiksi taiteenlajistakin. Ja sitten se, että meillä on yhteistä jaettavaa, ja me voidaan kohdata yhdessä näitä asioita ja ongelmia, niin se on sitten se käytännön näkökulma tähän isoon asiaan, minkä äärellä me ollaan saatu olla näissä koulutuksissa.

Leena Unkari-Virtanen: Jos vielä jatkan sellaisella tutkimuksella, jossa tutkittiin, että miten luottamus ja yhteisöllisyys syntyy – tässä oli suuryritykset kyseessä. Niin siellä todettiin, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yksi vaihtoehto oli se, että on sellainen menetetyn hyvän tragedia, että ennen kaikki oli paremmin. Se on vähän sellaista tuhoisaa yhdessä olemista ja yhdessä ajattelua, jos yhdessä ajattelu kääntyy siihen. Toinen taas oli sellainen, että hillittömästi yritetään pystyttää uudestaan muuttuneissa olosuhteissa se entinen hyvä. Sekin on vähän niin kuin donquijotemaista taistelua, että ei ne tuulimyllyt pyöri, jos ei ne pyöri. Sitten kolmas taas on sellainen, joka painottaa dialogia ja yhteistä arvojen tunnistamista ja sitä, että miltä ne näyttää tässä hetkessä, eikä sellaisena nostalgiana, että meillä oli tämä ihana, niin kuin klasarimuusikot saattaisivat ajatella: meillä oli tämä ihana yhtenäiskulttuuri aikaisemmin, ja nyt se on mennyt rikki – voi meitä poloisia! Tai meillä oli paljon opiskelijoita, mutta nyt ei ole tarpeeksi lapsia alueella – voi meitä poloisia! Se ei ole rakentavaa yhdessä ajattelua, vaan että miten se menee siihen luottamuksen ja yhteisten arvojen ylläpitämiseen muuttuneissa olosuhteissa, niin se on kiinnostavaa ja tärkeää.

Petri Aarnio: Kyllä, ja se yhteisöllisyys on minusta näkynyt näissä koulutuksissa. Täällähän oli niillä ensimmäisillä koulutusjaksoilla Päivi Rahmel tekemässä yhteisöllisyyden jakamista meidän porukoissa. Ja Raili, sinähän olit sitten hienosti näissä viimeisimmissä koulutuksissa. Se on tuntunut minusta hirveän tärkeältä tässä meidän koulutettavien porukassa, että me ollaan löydetty se yhteisöllisyys. Ja minä ainakin henkilökohtaisesti olen kantanut sen myös omaan työyhteisöön, paljon niitä asioita, mitä minä olen täältä oppinut, ja ne on ollut valtavan tärkeitä myös sitten oman työyhteisön kehittämisen kannalta.

Leena Unkari-Virtanen: Joo, just,  teillä on ollut paljon näkemyksiä sen sosiodraaman ja morenolaisen ajattelun kautta siitä, että mistä syntyy ryhmän luovuus, että kuinka se edellyttää sitä luottamuksen ja muun rakentumista. Se on hieno taito ja hienoja prosesseja. 

Petri Aarnio: Kyllä.

Raili Honkanen-Korhonen: Niin tuntuu, että näissä parissa koulutuksessa vierailleena tai lyhyesti mukana olleena, se on varsin yksinäinen paikka. Jotenkin tuntuu, että näissä koulutuksissa näitä ihmisiä yhdistää juuri se, että kuinka hienoa heistä on päästä yhteen ja puhumaan niistä samoista asioista toisten kanssa. Ja huomataan, että meillähän on tämä sama juttu. Sitä helposti jää ehkä miettimään, että tämä on vain minun oppilaitoksessani, mutta se eräänlainen riemu siitä, että tässä samassa veneessä on muitakin, ja miten näitä asioita voidaan yhdessä ratkoa. Ja juuri tämä yhteisöllisyys ja tämmöisten vuorovaikutussuhteitten luominen on ollut tosi tärkeätä.

Petri Aarnio: Ollaan päästy vertaisuuden äärelle kyllä näissä.

Leena Unkari-Virtanen: Ja se haastaa myöskin kouluttajan roolia. Minä huomasin saman silloin yamk-koulutuksessa, kun minun ensimmäiset opiskelijat oli minun parin vuoden takaisia kollegoita suurin piirtein [nauraa], niin siinä täytyi rakentaa ihan uudenlainen keskusteleva ote siihen koulutukseen. Sama minun mielestä pätee tässä myös, että se on se yhdessä ajattelun tila, joka kantaa. Ja se on, minä huomaan, jotenkin kauhean paljon muutenkin vaikuttanut siihen koulutusajatteluun, ja että vielä parikymmentä vuotta sitten saattoi ajatella, että se on opin ja neuvon antamista. Mutta näinhän se ei tästä näkökulmasta ole laisinkaan, vaan se on tilan avaamista jollekin, joka saattaa muotoutua tai sitten ei, siinä koulutuksen hetkessä.

Petri Aarnio: Kyllä. Käytännön esimerkki siitä, näen sillä lailla, että meillä on ollut paljon semmoisia tilanteita, että vertaisina ollaan kohdattu, ja sitten ollaan lähdetty pohtimaan sitä hyvinkin vastakkaisista näkökulmista. Lähdetty tarkastelemaan asioita, että kuinka se avartaa jokaisen läsnäolijan näkökulmia siihen varsinaiseen asiaan,  sen olen kokenut kyllä tosi tärkeäksi.

Leena Unkari-Virtanen: Yksi minun mielestä voisi olla se, että miten me ruvettiin jakamaan porukoita ryhmiin tuossa pari kolme vuotta sitten.  Tavallaan meillä oli ihan avoin taulu ja keskustelu, että mistäs nyt puhutaan, että mistäs te puhutte. Ja sitten laitettiin asioita tarralapulla seinälle, ja sitten ruvettiin ryhmittelemään niitä, että mitkä tuntuisivan liittyvän yhteen. Sitten ruvettiin lisäämään nimiä, että ketä kiinnostaa mikäkin. Ja sillä tavalla tuli aivan äärimmäisen hyvin toimivia vertaisryhmiä siihen koulutukseen, jotka tuotti koulutuksissa paljon julkaisuja.  Kolme neljä viimeistä julkaisua on tehty ryhmätöinä, ja nyt Raili teettää podcasteja. Ja ihmiset ei lopeta koulutuksia kesken, tai on äärimmäisen painavia syitä, jos joutuu lopettamaan.

Petri Aarnio: Joo, tämä Muutosjohtaja-kirjasarja on ollut kyllä minusta tosi vaikuttava, ja minä mielelläni noissa omissa koulutuksissani olenkin jakanut sitä eteenpäin.

Leena Unkari-Virtanen: Joo, yks tuttava tuli kerran yhdessä kohdassa sanomaan, että minä olen lukenut niitä kirjoja, mitä te olette tehnyt muutosjohtajakoulutuksessa. Minä olin kauhean iloisesti yllättynyt, kun  ainoa, mitä Theseus-verkkokirjastosta näkee, on että montako kertaa niitä on ladattu, mutta  ihmiset lukee niitä, ja se herättää ajatuksia, niin kauhean kiva kuulla. Niitä tosiaan aloitettiin Rahmelin Päivin kanssa Muutosjohtajan partituurista, joka oli sitä aikaa, jolloin tuntui siltä, että tarvitaan paljon neuvoja. Silloin meillä ei ollut vielä vertaiskouluttajaa tässä mukana, joka olisi siellä musiikkioppilaitoksissa sisällä. Se oli kauhean hauska kirja tehdä se Muutosjohtajan partituuri, koska siinä oli monenlaista vinkkiä, miten avata ikkunoita sinne näkymättömään tai pinnan alle siellä musiikkioppilaitosmaailmassa. Ja, olikohan jo seuraavassa kirjassa, kun siirryttiin siihen, että opiskelijat tai osallistujat kirjottivat itse?

Raili Honkanen-Korhonen: Ja mistä nämä osallistuja kirjoittaa? Mitkä on niitä teemoja, jotka siellä on, ja onko ne jotenkin toistuvia?

Leena Unkari-Virtanen: Ei välttämättä. Viime vuosina on noussut henkilöstön hyvinvointi isosti esiin. Ja sitten fuusioituminen on ollut muutamissa esillä. Mutta muuten ne saattaa olla oikeastaan ehkä yllättäviäkin aiheita. Ei me osattaisi niitä osoittaa kenellekään, koska ne nousee sieltä työn arjesta.

Petri Aarnio: Oman työn johtaminen, muutosjohtajuus ylipäätänsä on ollut semmoisia teemoja, mitkä siellä esiintyy. Jollain lailla minä näen henkilökohtaisesti, vaikken tiedä onko tämä edes totta, että ne peilaa jotenkin aina kurssisisältöjen kanssa, että sieltä löytyy joku semmoinen yhteys niihin kirjoituksiin. Ja ne on valtavan monipuolisia, sieltä löytyy ihan runoista asti, kaikennäköisiä kirjoituksia, se on hyvin mielenkiintoista ja monimuotoista myöskin se tapa, millä ne on pistetty muistiin.

Leena Unkari-Virtanen: Koronasta on sarjakuva muun muassa, ja siellä on kaikenlaista. Se on yksi tapa kiteyttää sitä yhdessä ajattelua, että kun sen laittaa paperille sanoiksi, lauseiksi peräkkäin, taikka puheeksi peräkkäin podcastissa, niin minusta se on jotenkin hieno tapa klousata sen koulutuksen ajatteluprosessi.

Petri Aarnio: Ja vuosittain erilaiset teemat nousee esiin, elikkä muutama vuosi sitten, minkä sanoitkin tuossa noin, niin siellä oli esimerkiksi nämä fuusiot, jotka varmaan olisi yks semmoinen, että jos nämä koulutukset jatkuisi, niin se tulisi nyt esille seuraavassa koulutuksessa todennäköisesti. Sitten kun on ollut jotain opetussuunnitelmatyötä, niin se on ollut siellä jollain lailla esillä. Sitten kaikilla nämä perusongelmat: elinympäristön muutokset ja sen sisällä toimimisen mahdollisuudet, rahoituksen haasteet, jotka on oikeastaan ikuisuusasioita aina meidän alalla, niin niitä on ollut hyvä seurata.

Leena Unkari-Virtanen: Ja sitten me ollaan Petrin ja myös Railin kanssa kirjotettu sinne vähän näitä häröartikkeleita, joissa liikutaan vähän jotenkin syvemmissä vesissä [nauraa]. Ja tuotu niitä kunkin koulutuksen näkökulmia ehkä vähä enemmän esiin.

Petri Aarnio: Kyllä.

Raili Honkanen-Korhonen: Leena varsinkin, kun olet pitänyt ja vetänyt näitä koulutuksia niin kauan, niin onko siinä ollut joku muutos, kun puhutaan tästä muutoksesta, niin mikä näissä koulutuksissa on muuttunut?

Leena Unkari-Virtanen: No, minä näkisin, että se, mikä ei ole muuttunut, on se yhdessä ajattelun tarve, että se oli jo yamk-opiskelijoitten keskuudessa, se oli sitä parasta antia siinä. Ja samaten minun mielestä tässä, että meillä on ollut muutamia osallistujia, jotka on tullut sinne uudestaan, onkohan kaks tai kolme kertaa jotkut osallistunut. Se on se, mikä vetää puoleensa. Se, että siellä tapaa muita ja voi vähän hölmöilläkkin muitten kanssa.

Se, mikä on muuttunut, liittyy minun mielestä siihen ymmärrykseen ulkoisesta maailmasta. Jos minä mietin niitä ensimmäisiä koulutuksia, niin jotenkin jäi sellainen kuva, että muutosten ymmärtäminen oli kymmenen vuotta sitten erilaista kuin nykyisin. Ja nythän me ollaan jotenkin ihan ihmetilanteessa, kun nähdään isoja maailmanpoliittisia muutoksia, ja ihmisillä on hyvin erilainen näkökulma taustalla näkymättömiin maailmanpolitiikan muutoksiin. Minun mielestä samalla tavalla voi ajatella, että samalla tavalla taideoppilaitoksissa on kasvanut ymmärrys siitä, että on nämä kaksi tasoa. On se mielen mallien ja mielikuvien ja jatkuvan muutoksen taso, ja sitten on se käytännön arjen pyörittäminen, jonka täytyy sujua aika samalla tavalla, vaikka mitä muutoksia tulisi.

Petri Aarnio: Joo. Ja vielä tuohon, voisin jotenkin jatkaa tuosta, että se problematiikka on aikaisemmin ollut ehkä oppilaitoksen sisäisten ongelmien problematiikka, kun nyt se on yhteiskunnallisessa muutoksessa mukana olemisen problematiikka. Tällaisen kehitysjakson voi kyllä nähdä siitä, minkä Leena tuossa jo sanoikin.

Leena Unkari-Virtanen: Ja just se korostaa sitä systeemi- ja kompleksisuusajattelun tarvetta, että ei voi enää ajatella, että sulkeutumalla harjoituskoppiin tai bändiluokkaan asiat menee eteenpäin, vaan täytyy kyetä toimimaan tässä ajassa ja tässä maailmassa.

Petri Aarnio: Ja sama koskee vielä sitä oppilaitoksen johtoa nimenomaan, että siinä on se, että kuinka minä oppilaitokseni johtajana osaan keskustella, olla dialogissa ympäristöni kanssa, ja samalla tarvitsen sen vertaispohjan siihen, että ymmärrän, millaisessa kokonaisuudessa ylipäätänsä minun koko oppilaitoskenttä liikkuu tällä hetkellä. Jos ajatellaan pelkästään tätä taiteen perusopetuksen näkökulmasta, joka on se pääasiallisin osallistujaryhmä ollut, niin siitä näkee sen, että meillä on aivan erilaisia toimintaympäristöjä, jos me ajatellaan koko Suomea tällä hetkellä ylipäätänsä. Niin siinä on jo se, että vertaisuuden saaminen omaksi peilikseen avartaa huomattavasti sitä näkökulmaa, että mikä on minun oppilaitoksen mahdollisuudet ja uhkat toimia tulevaisuuden yhteiskunnassa.

Leena Unkari-Virtanen: Joo, tuon minä myös nostaisin yhdeksi muuttumattomaksi asiaksi. Tai ehkä siinä on joku pieni muutos tapahtunut myöskin siinä, että… vai onko  se? En osaa sanoa, että onko se minun näkökulma, joka on muuttunut siihen, että yhä enemmän jaetaan, rehtorit jakaa keskenään asioita, ja voidaan tuoda puheeksi ja nostaa puheeksi myöskin sitä, minkä joutuu pitämään omalta henkilöstöltä poissa, tai missä tuntuu, että pitäisi olla kauhean vahva.

Petri Aarnio: Joo, kyllä pystyn tuon allekirjoittamaan.  Näen sillä lailla, että problematiikasta tulee yhteistä jaettavaa, joka myös antaa kaikille paljon enemmän ratkaisumahdollisuuksia siihen problematiikkaan, mikä sieltä tulee eteen.

Leena Unkari-Virtanen: Kyllä, joo, ja ymmärtämystä niihin, joita ei voi ratkaista, koska niitäkin asioita on.

Petri Aarnio: Tämäkin.

Raili Honkanen-Korhonen: No, niin kuin todettiin, niin kaikki muuttuu ja maailma muuttuu, ja mitä te ajattelette, että minkälaisia tarpeita on tulevaisuudessa? Mitä taideoppilaitosten rehtorit voisivat tarvita jatkossa? Tai mikä on tärkeää jatkossa?

Petri Aarnio: Minä voisin tällä kertaa aloittaa, kun olen taideoppilaitoksen rehtori! Minä näen sillä lailla, että tämmöisen koulutuksen, vastaavan koulutuksen järjestämiselle on lähes ikuinen tarve. Sääli, että tämä Opetushallituksen rahoitus on päättynyt ainakin nyt toistaiseksi. Toivottavasti jostain löytyy se ymmärrys, oli taho mikä tahansa, että itse asiassa hyvinvoiva johtaja tarkoittaa hyvinvoivaa yhteisöä, työyhteisöä. Tälle taas sitten, esimerkiksi juuri se osaava, auttava ympäristö, plus sitten vielä ulkopuoliset ammattilaiset, esimerkiksi työnohjaajat, on tärkeä asia. Tässä on kaksi puolta: minä näen, että tämmöisten koulutusten jatkuminen jollain tavalla tai uusien vastaavien kehittäminen, jossa päästään yhdessä vertaisesti jakamaan asioita, plus sitten vielä työyhteisökohtainen, ehkä semmoinen aktiivisempi ote siihen, että työyhteisö ei voi itsestään hyvin. Johtaja on tärkeässä asemassa siinä, johtajan työhyvinvointi, ylipäätänsä hyvinvointi on tärkeätä. Mutta sen koko työyhteisön jollain lailla hoitaminen, niin ei ole olemassa sitä, että voitas kuvitella, että meillä on hyvä ilmapiiri, että se olisi jotenkin säilyvä asia. Se ei säily, ellei sitä ylläpidä. Ja sitä varten kannattaa käyttää ammattihenkilöstöä myöskin jo siinä vaiheessa, kun siellä ei vielä ole ongelmia. Elikkä sitäkin täytyy hoitaa ja hoivata ja ylläpitää sitä hyvää työilmapiiriä ja työyhteisön hyvinvointia.

Leena Unkari-Virtanen: Työnohjaajana allekirjoitan täysin, mutta ennen kuin minä kerron, jatkan tuosta Petrin ajatuksesta, niin on pakko sanoa: mulla on kolme pointtia [nauraa]!

Petri Aarnio: Hienoa! Se on nykyaikaista.

Leena Unkari-Virtanen: Se on nykyaikaa! Ensimmäinen pointti on se, mitä me kirjotettiin Rahmelin Päivin kanssa Muutosjohtajan partituuriin. Siellä lukee näin, että taideoppilaitoksilta odotetaan muutosten, supistusten ja toiveiden keskellä kolmea asiaa: rohkeutta uudistaa toimintaansa, kykyä kestää säästöt, taitoa turvata koulutuksen laatu. Tässä viimeisimmässä julkaisussa taisi olla, että samat pätee edelleenkin. Tavallaan ne on myöskin toimintaa ja tekoja, mitä tarvitaan.

Toinen pointti liittyy, Organisaatiodynamiikka FINOD ry:n,  siellä me pohditaan, että minkälaisia asioita tulisi työnohjaajien, konsulttien ja organisaatiopsykologien kesken nostaa tällä hetkellä esiin. Olen sitä mieltä, että tällaiset maailmanpolitiikan, kansainvälisten sopimusten muutokset nostaa esiin ja aktualisoi vähän uudella tavalla vanhoja kysymyksiä, joista yksi liittyy esimerkiksi kolonialismin nousuun.  Grönlannin valtaus, pyritään valtaamaan, ottamaan tila pois muilta. Ja haluaisin nostaa tämän esiin myöskin työyhteisöissä, että kuinka paljon työyhteisössä tapahtuu tällaista tilan valtaamista, ja kuinka yleistä se on myöskin taideoppilaitoksissa. Me ollaan totuttu siihen, että joku saa tehdä mitä haluaa sen takia, että hän on, ”suuri diiva”, tai hän nyt on ”sellainen persoona”. Ja kuitenkin tämä tilan valtaaminen ja muitten elintilan kaventaminen on aika vahva teko.  Kuinka sellaisen puheeksi ottaminen ja toisaalta sellaisen luottamuksen ja sovittelun ja vastarinnan ylläpitäminen, kaikkien näiden kolmen ylläpitäminen siellä arjen vuorovaikutuksessa voi olla kauhean tärkeää.

Ja kolmantena pointtina palaan tähän Petrin puheenvuoroon siitä, kuinka tärkeää on pitää yllä dialogia. Ja sellaista dialogia, joka ei päästä asioita luhistumaan siihen, että työnohjaaja tai sovittelija tarvitaan ratkomaan ongelmia. Vaan sellaista dialogia, joka pitää sen työyhteisön toiveikkuutta ja hyvinvointia yllä ihan siinä arjen keskellä. Joka osaa tunnistaa siellä arjen samanlaisina toistuvien asioitten takana ne syvältä koskettavat merkitykset ja arvot, joita työllä on, ja jotka siinä arjen puheessa unohtuu, tai niille ei ole aikaa, tai niihin ei uskalleta upota, koska niistä voi seurata myös ristiriitoja. Minä kannustaisin ja kutsuisin rehtoreita, johtoa käyttämään myös ulkopuolisia asiantuntijoita, työnohjaajia hyödyksi siinä, että tämä sama ajattelutapa, joka näissä koulutuksissa on toteutunut, viedään sinne jokaiseen oppilaitokseen, ja tarjotaan se siellä koko henkilöstölle. Mikä mahtava voima se verkostoitunut henkilöstö olisi, joka kestää ja kannattelee toisiaan. Niin tällaista tarjoaisin.

Raili Honkanen-Korhonen: Niin, sinä ennen kuin aloitettiin, puhuit näistä sykähdyttävistä keskusteluista. Avaatko niitä vähän?

Leena Unkari-Virtanen: Kun monissa yhteyksissä tai monenlaisissa keskusteluissa on tullut oltua mukana, ja parhaillaankin olen, niin olen huomannut sellaisen ilmiön, kuinka arjen pyörittämisen käytännön toimet jotenkin valtaa keskustelun esimerkiksi joissakin tiimeissä, kollegioissa, johtoryhmissä, johtokunnissa. Siellä hyvin herkästi keskustellaan, mitä pitäisi tehdä, ja tehdäänkö näin vai näin. Sen sijaan, että siellä niissä kaikissa asioissa syntyisi joku linkki siihen, minkä takia se on meille yhdessä tärkeätä. Ja nimenomaan se yhdessä tärkeitten asioitten ja ehkä arvojen tunnistaminen on tärkeä vastavoima sille, ettei luhistuta sellaiseen menneisyyskaipuuseen, josta minä puhuin. Ja se yhteisyys siinä on tärkeätä, koska jos arvot on yksilön arvoja, niin silloin siellä se keskustelu ja yhteisö näyttäytyy ihan erilaisena, kuin jos ne arvot on yhteiset, ja niitten kanssa mennään yhdessä muuttuvissa tilanteissa niin kuin lintuparvi tai kalaparvi eteenpäin, niin se on ihan eri juttu. Ja näitten ylläpitäminen arjessa on minusta tärkeätä.

Petri Aarnio: Joo, tuo on mielenkiintoista,  tämä arvoajattelu on minusta äärettömän tärkeää taideoppilaitoksessa. Ja mielenkiintoista on se, että minun kokemukseni mukaan perusarvot ovat aika lähekkäin, että toki tietenkin henkilökohtaisia eroja on kaikilla ja sillä lailla, ja tämä ei liity esimerkiksi poliittisiin näkemyksiin, vaan siihen, että millä lailla nähdään sen koulutuksen merkitys ja taiteen merkitys ja kulttuurin merkitys yhteiskunnassa. Niin ne on sillä lailla selkeästi näkyvissä, että itse asiassa siitä näkökulmasta katsoen taideoppilaitoksen johtaminen ei ole äärettömän vaikeata, että arvomaailma on kutakuinkin samantyyppinen, ja siitä on helppo löytää sieltä ne yhteiset arvot, jotka kannattelee sitä koko oppilaitosta.

Leena Unkari-Virtanen: Näin varmasti. Kuten jossakin kirjoitin, niin taideoppilaitokset on tällaisia keitaita, joissa on tilaa taiteelle, ja se on ihan hirmuhieno työsarka kutsua tulevat sukupolvet mukaan näihin keitaisiin. Minusta ne on niin hienoja paikkoja, että olen ollut etuoikeutettu, kun on saanut tehdä pitkän työuran näitten asioitten parissa.

Petri Aarnio: Tuo oli aivan mahtavan kauniisti sanottu – kiitos, Leena, noista sanoista!

Raili Honkanen-Korhonen: Kiitos! Tähän on ihan tosi hyvä lopettaa: nuo oli niin innoittavat sanat ja kauniisti ilmastu, että tähän päätetään tämä keskustelu. Kiitoksia paljon mielenkiintoisesta keskustelusta, Leena ja Petri. Kiitos myöskin kuulijoille. [musiikkia]. Ihanaa, et olitte mukana!

Raili Honkanen-Korhonen: Tämä podcast on tuotettu Opetushallituksen rahoittamissa, Metropolian toteuttamissa Yhdessä kaksi ja Yhdessä muutoksessa -hankkeissa.