Suomen elokuvasäätiön päätös ottaa yhteispohjoismainen ekologinen standardi (NES) käyttöön kytkee ekologisen vastuullisuuden elokuvatuotannoissa suoraan julkisen tuotantotuen ehtoihin (SES 2026). Elokuvasäätiön lisäksi myös Yleisradio (YLE 2026) ja Elisa Viihde (APFI 2025) ovat ottaneet käyttöön vastuullisuusvaatimuksia, joihin yhteistyökumppaneiden eli sisällön tuottajien on sitouduttava. Samaan aikaan kun vastuullisempien tuotantojen vaatimukset kasvavat, on av-alan kestävyysteemainen täydennyskoulutus vähentynyt lähes olemattomiin. Tämä tilanne synnyttää osaamisvajeen riskin: vaatimukset vakiintuvat nopeasti, eikä alan koulutusrakenne mahdollista täydentävää koulutusta.
Rahasta tulee muutoksen ajuri
Vielä muutama vuosi sitten kestävyysosaaminen nähtiin elokuva- ja televisiotuotannoissa vapaaehtoisena lisäarvona, ei ydinosaamisena. Kestävän tuotannon käytännöt ovat edelleen pitkälti ekokoordinaattoreiden ja kestävyskonsulttien tarjoamia lisäpalveluita, jotka hankitaan erikseen silloin, kun tuotantoyhtiö tai rahoittaja niin haluaa.
Nyt vihreä siirtymä on Suomessa etenemässä, moottorinaan ennen kaikkea julkinen rahoitus. Elokuva- ja televisiotuotantojen rahoitus kootaan tyypillisesti monesta lähteestä, mutta julkisella rahoittajalla on erityisasema: se voi asettaa tuelle ehtoja, jotka ohjaavat koko tuotantoketjua.
Muualla Euroopassa näin on jo tehty. Julkisten elokuvarahastojen ja tuotantokannustimien vastuullisuusehdot ovat muuttuneet suosituksista konkreettisiksi kelpoisuus-, raportointi- ja maksatusvaatimuksiksi: hiilijalanjäljen ennakko- ja loppulaskelmiksi, nimetyiksi vihreän tuotannon vastuuhenkilöiksi, ympäristösuunnitelmiksi ja standardien noudattamiseksi.
Kestävämpien av-tuotantojen tavoittelu ei ole uusi ajatus. Brittiläisen BAFTAn Albert-järjestelmä (baftaalbert.org) on ollut alan keskeinen kestävyysviitekehys jo noin viisitoista vuotta (Tenkanen 2022), ja esimerkiksi Yleisradio on rakentanut omat vastuullisuusvaatimuksensa sen pohjalle. Kuvaavaa on, että järjestelmää pilotoi ensin julkisen palvelun yleisradioyhtiö BBC. Julkinen raha on ollut kestävän tuotannon edelläkävijä alusta asti.
Pohjoismaissa vastaava käänne tapahtuu elokuva- ja tv-alan NES-standardin (Nordic Ecological Standard) myötä. Standardi julkaistiin syyskuussa 2025, ja Norjan, Tanskan, Ruotsin, Suomen ja Islannin elokuvainstituutit ottavat sen käyttöön kansallisissa tuotantotuissaan vuosina 2026–2027. Suomen elokuvasäätiö (SES) testaa standardia vapaaehtoisilla pilottituotannoilla vuonna 2026, ja vuoden 2027 alusta sen noudattaminen on pakollista tuotantotukea saaville hankkeille, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (SES 2026).
Kestävä tuotanto ei ole enää tuotantoyhtiön arvoihin tai imagoon liittyvä valinta vaan rahoituskelpoisuuden kysymys. Samalla alan keskusteluissa usein kuultu taloudellinen peruste vastuullisuuden väistämiselle kääntyy päinvastaiseksi: rahasta tulee muutoksen ajuri.
Suuntaa vahvistavat kansalliset linjaukset. Av-alan kasvusopimus (TEM 2023) ja Luovan talouden kasvustrategia 2025–2030 (Valtioneuvosto 2025) kytkevät ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen vastuullisuuden alan uudistumiseen ja kilpailukykyyn. Kasvusopimus tavoittelee hiilijalanjälkilaskurin käyttöönottoa kaikissa Suomessa tuotettavissa av-sisällöissä, ympäristösertifioinnin mahdollistamista ja koko arvoverkon hiilineutraaliutta vuoteen 2030 mennessä.
Vastuullisuusvaatimukset eivät koske vain elokuvia
Myös Yleisradio ja kaupalliset toimijat, kuten Elisa Viihde, tekevät konkreettisia toimenpiteitä vastuullisuuden rakentumisisessa alan pysyväksi toimintamalliksi. Yle julkaisi toukokuussa 2026 kestävyysstrategian, jossa ulkopuolisia tuotantokumppaneita velvoittaa Luovan alan vastuullisuusmalli (YLE 2026). Malli koskee tilaustuotantoja ja määrittelee sekä Ylen että tuotantoyhtiön vastuut osana Ylen tavoitetta olla hiilineutraali vuonna 2035.
Numeerisen ”ekotuotantokiintiön” sijaan Yle asettaa ohje- ja seurantaperusteisia vaatimuksia: tuotantoyhtiön on noudatettava Ylen ympäristöohjeita ja ilmoitettava viipymättä, jos niiden noudattaminen vaarantuu. Tilaamissaan tuotannoissa Yle seuraa erityisesti ympäristösuunnitelmien käyttöä ja ympäristövastaavien osuutta. Koska ohjelmahankinnat ovat Ylen suurimpia hankintakokonaisuuksia, linjaus ulottuu useiden tuotantoyhtiöiden toteutustapoihin ja alihankintaketjuihin asti. NES-standardista poiketen Yleisradion vastuullisuusmalli ei ole vain ekologinen, vaan se sisältää myös sosiaalisen kestävän kehityksen vaateita.
Mitä NES tuotannoilta käytännössä vaatii?
NESissä on 38 kriteeriä, joista 23 on pakollisia. Tuotanto voi perustellusti poiketa enintään viidestä kriteeristä. Tuotannon on nimettävä vastuuhenkilö, tehtävä ennakoiva päästölaskelma, valittava standardin mukaiset toimenpiteet sekä toimitettava tuotannon päätyttyä loppuraportti ja toteutunut päästölaskelma. (SES 2026.) Näin standardi ohjaa vastuullisuuden integroimista sekä tuotannon johtamiseen että käytännön tuotantotyöhön.
Vaatimukset näyttäytyvät helposti yksinkertaisina: vihreää sähköä, kasvisruokapäiviä, junaa lentämisen sijaan ja jätteiden lajittelua. Käytännössä ne koskettavat, tai paremmin sanottuna niiden tulisi koskettaa, lähes jokaista työtehtävää kehitysvaiheesta loppuraporttiin. Olennainen kysymys ei siksi ole, mitä standardi vaatii, vaan mitä osaamista sen toteuttaminen edellyttää.
Välillä tuntuu, että ekokoordinaattorille vähän heitetään tehtäväksi, että soittele porukka läpi ja hoida homma. Todellisuudessa kyse pitäisi olla koko tuotannon yhteisestä agendasta, jonka toteuttaminen lähtee tuotannon johdosta ja ulottuu kaikkien osastojen päivittäiseen tekemiseen.
Johtotehtävissä toimiva, av-alan yritys (Kaskela 2026).
Kestävyys kuuluu jokaiselle osa-alueelle
Tuotannon vastuullisuus ei ole vain yhden ihmisen tehtävä: standardien noudattaminen onnistuu, kun jokainen osasto tietää, mitä sen vastuualueella vaaditaan ja miten se dokumentoidaan. Kestävyyttä on ennen kaikkea tarkasteltava tuotantoprosessin läpileikkaavana toimintaperiaatteena eikä erillisenä raportointitehtävänä.
Sisällölliset ratkaisut määrittävät lähtökohtaisesti tuotantotoimet, teknologiset tarpeet sekä toiminnan paikat. Av-tuotannon ympäristövaikutukset syntyvät koko arvoverkossa: matkoista, kuljetuksista, kuvauspaikoista, energiasta, materiaaleista, ruokahuollosta ja majoituksesta. Näiden lisäksi on myös otettava huomioon digitaalisen jälkituotannon, tekoälyn ja pilvipohjaisten työkalujen käytön energiankulutus ja digitaalinen hiilijalanjälki.
Tuottaja: vastuu alkaa budjetista
NES alkaa johdon sitoumuksesta, ja vastuun standardin toteutumisesta tulisi olla tuottajalla. Ympäristöratkaisuja ei voi lisätä valmiiseen suunnitelmaan jälkikäteen tai toteuttaa kuvauksissa lisätoimena, vaan tuottajan on osattava kirjata ympäristöehdot hankinta- ja alihankintasopimuksiin, jotta ne myös toteutuvat. Yhtä tärkeää on ymmärtää jokerien logiikka: poikkeus on rahoittajalle perusteltava valinta, ei hiljainen oikotie. Hyvä tuottaja tunnistaa jo kehitysvaiheessa, mitkä vaatimukset ovat tuotannolle vaikeimpia ja mihin poikkeuksia todella tarvitaan.
Ekokoordinaattori: standardin tulkki ja kirjanpitäjä
Standardi edellyttää nimettyä ympäristö-, kestävyys- tai ekokoordinaattoria, joka on mukana suunnittelusta loppuraportin hyväksymiseen. Rooli yhdistää kolme tehtävää: standardin ja raportoinnin hallinnan, päästölaskennan sekä työryhmän perehdyttämisen ja tukemisen kuvausten aikana. Laskurin saa valita vapaasti, kunhan se on tehty av-tuotannoille, ja samaa laskuria käytetään koko tuotannon ajan. Koordinaattori kokoaa myös auditointia varten todisteet, kuten kuitit, energiasopimukset ja sertifikaatit. Rooliin ei toistaiseksi ole nimikkeeseen johtavaa koulutusta, joten osaaminen rakentuu kokemuksesta ja lyhytkoulutuksista.
Tuotanto, kuljetukset ja kuvauspaikat: perustoimien ratkaisut muovaavat hiilijalanjälkeä
Suuri osa pakollisista vaatimuksista toteutuu tuotantopäällikön ja tuotantokoordinaattorin pöydällä: vihreän sähkön sopimukset, sertifioidut majoitukset (vaatimuksena vähintään puolet majoituksista) ja matkasuunnittelu, jossa juna voittaa lennon alle viiden tunnin matkoilla. Yhtä olennaista kuin kestävämmät valinnat on konkreettisen kulutusdatan – polttoaineen, sähkön, kilometrien ja yöpymisten – järjestelmällinen keruu, sillä ilman niitä ei päästölaskentaa voi tehdä.
Kuljetuksissa vähintään puolet henkilöautoista ja kolmannes pakettiautoista on oltava vähäpäästöisiä ja dieselien on täytettävä EURO 6 -normi. Tämä vaatii latausinfran suunnittelua, reittien ja kimppakyytien optimointia sekä huolellista kirjanpitoa. Kuvauspaikkojen haussa vaaditaan uudenlaista silmää: onko verkkosähköä saatavilla 100 metrin säteellä, onko kohde suojelualueella tai herkässä ekosysteemissä, ja miten jätteet lajitellaan vähintään kymmeneen jakeeseen myös maastossa?
Sähkö ja valaistus: aggregaatti on viimeinen vaihtoehto
NESin lähtökohta on, että tuotanto toimii verkkosähköllä. Aggregaatti sallitaan vain, jos kunnollista liityntää ei ole 100 metrin säteellä. Sähköosaston on siksi selvitettävä liityntämahdollisuudet, mitoitettava kuormat ja tarvittaessa neuvoteltava kiinteistöjen kanssa jo ennen kuvauksia. Energianlähteinä suositaan ladattavia ja aurinkovoimaisia mahdollisuuksia polttomoottoristen aggregaattien sijaan. Kun aggregaattia tarvitaan, standardi suosittaa Stage V -koneita hiukkassuodattimin, HVO-polttoainetta ja enintään kolmen päivän yhtäjaksoista käyttöä samassa paikassa. Valaistuksessa tavoitteena ovat LED-valot ja muut energiatehokkaat ratkaisut sekä kulutuksen luotettava mittaaminen ja raportointi.
Lavastus, puvustus ja maskeeraus: kiertotaloutta käytännössä
Materiaalivalinnoissa visuaalinen suunnittelu ja ympäristöosaaminen kohtaavat suoraan. Lavastajan on suunniteltava rakenteet purettaviksi ja uudelleenkäytettäviksi. Uuden puun on oltava FSC- tai PEFC-sertifioitua, ja haitallisia aineita, kuten PVC:tä, formaldehydiä ja PFAS-yhdisteitä, on vältettävä. Tavoitteena on, että yli puolet lavastemateriaaleista tulee varastoista, vuokraamoista tai kierrätyksestä ja että materiaalin jatkokäyttö on suunniteltu jo ennen kuvauksia. Puvustuksessa on ennen uuden ostamista selvitettävä ja dokumentoitava, löytyykö sopiva asu varastosta, käytettynä tai vuokralta, mikä vaatii verkostoja ja aikaa hankinnoille. Maskeerauksessa tarvitaan tuotetuntemusta esimerkiksi mikromuovittomien tuotteiden valintaan ja kertakäyttömuovin karsimiseen.
Catering, tekniikka ja jälkituotanto: pienet valinnat, suuri vaikutus
Cateringissa ruoan on oltava kokonaan kasvisruokaa vähintään puolena kuvauspäivistä viikossa eikä kertakäyttöastioita tai -pulloja käytetä. Osaamista tarvitaan ruokalistojen suunnitteluun, lähi- ja luomuhankintoihin ja annosten mitoitukseen hävikin vähentämiseksi. Kuvaus- ja äänitekniikassa kertakäyttöparistot korvataan ladattavilla akuilla, mikä edellyttää toimivaa latauslogistiikkaa, ja elektroniikkajäte kierrätetään asianmukaisesti. Jälkituotannossa vihreä sähkö on pakollinen, ja laitteiston, tallennuksen ja renderöinnin energiankulutus raportoidaan osana tuotannon päästöjä.
Koko työryhmä: osaaminen on yhteistä infrastruktuuria
Jos ympäristövastuu ulkoistetaan yhdelle henkilölle, tuotantojen ekologinen toteutus jää parhaimmillaankin vain vähimmäisstandardien tasolle. Jokaisen työryhmän jäsenen on tunnettava perusasiat ja kyettävä soveltamaan niitä omaan toimialaansa. Toimivin malli on sellainen, jossa jokaisella osastolla on nimetty vastuuhenkilö, joka tuntee oman alueensa vaatimukset ja ratkaisuvaihtoehdot sekä raportoitavan datan tarpeen. Näin standardi muuttuu raportointivelvoitteesta osaksi ammattitaitoa.
Huomaan käytännössä, kuinka helposti kestävyyden näkökulma unohtuu tuotannon alkuvaiheessa, vaikka sen pitäisi olla mukana ensimmäiseltä suunnittelupöydältä lähtien eikä vasta silloin, kun tuotanto jo rullaa. Erityisesti tuotannon käynnistämiseen sekä vastaavien tuottajien ja tuottajien kouluttamiseen tarvittaisiin omaa perehdytystä.
Johtotehtävissä toimiva, av-alan yritys (Kaskela 2026).
Kestävyysmurros on johtamisesta kiinni
Ekokoordinaattorit ovat toimineet eräänlaisina vihreinä tulkkeina tuotannon ja ympäristövaatimusten välillä. Työ on ollut arvokasta, mutta se on pitänyt kestävyyden erillisenä asiantuntija-alueena. Erikoisosaajia tarvitaan jatkossakin standardien tulkinnassa, päästölaskennassa, dokumentoinnissa ja toimintatapojen kehittämisessä. He eivät kuitenkaan voi korvata tuottajien, tuotantopäälliköiden, osastovastaavien, teknisten työntekijöiden ja luovien tekijöiden omaa perusosaamista.
Ekokoordinoinnin pilottiohjelman osaamistarpeiden kartoituksessa (Astikainen 2024; Astikainen & Kaskela 2025) vahvimmaksi haasteeksi ja jopa esteeksi nousi alan johtamisosaamisen puute. Yritysten kestävyysstrategiat ja erityisesti muutosjohtaminen sekä koko tuotantoketjun kehittäminen vastuullisempia toimintatapoja noudattaviksi ovat yksittäisiä tuotannollisia päätöksiä suuremmassa merkityksessä, sillä kestäviä ratkaisuja on tavoiteltava jo kehittely-, budjetointi- ja tuotantosuunnitteluvaiheissa. Rahoitusehdot voivat vauhdittaa kestävyyssiirtymää, mutta ne eivät takaa, että ammattilaisilla olisi osaamista täyttää vaatimukset tarkoituksenmukaisesti. Jos standardi nähdään pelkkänä hallinnollisena velvoitteena, tuotannot keskittyvät vähimmäisvaatimuksiin sen sijaan, että käyttäisivät kestävyyttä suunnittelun, taloudellisen tehokkuuden ja toimintakulttuurin kehittämisen välineenä.
Koulutus ei pysy vaatimusten tahdissa
Audiovisuaalisen alan kestävyyskoulutus on pääosin hankerahoitteista. Kaksi pisimpään ekologisempien tuotantojen tarpeisiin vastannutta oppimismahdollisuutta ovat olleet alan kattojärjestön Avaus-hanke (APFI 2023–2025) sekä Metropolia Ammattikorkeakoulun alan toimijoille suuntaama Ekokoordinoinnin pilottiohjelma (Metropolia Ammattikorkeakoulu 2024–2026, DCIB-hanke). Molempien hankerahoitus on päättynyt. Ajoitus on ongelmallinen: suurin osa hankepohjaisista koulutuksista päättyy juuri, kun vaatimukset tulevat voimaan. Kun NES muuttuu pakolliseksi vuoden 2027 alussa, av-alan kestävyysosaamista tarjoavat Suomessa pääasiallisesti vain Film Skills -työvoimakoulutus (Omnia 2026) sekä Metropolia Ammattikorkeakoulun ylempi ammattikorkeakoulututkinto elokuvan ja median osaamisalueella (Sustainable leadership in audiovisual industry, Metropolia 2026).
Satunnaisia lyhytkoulutuksia kestävyysaiheista on tarjolla alan eri toimijoilla, kuten ammattiliitoilla tai kaupallisilla palveluntarjoajilla. Pysyviä koulutuspolkuja, joissa kestävyysajattelu sisällytettäisiin audiovisuaalisten alojen koulutuksen osaksi, ei kuitenkaan juuri ole, minkä vuoksi ei pystytä vastaamaan ammatillisen koulutuksen tarpeisiin.
Tilanteessa on paradoksi: kestävän av-tuotannon vaatimukset vahvistuvat rahoituksen, standardien ja kansainvälisten käytäntöjen kautta, mutta niitä tukeva koulutus nojaa yhä määräaikaisiin hankkeisiin. Tämä ei vähennä hankkeiden arvoa. Avaus!-hanke ja DCIB:n pilottiohjelma ovat olleet uraauurtavia ja tuottaneet tietoa, materiaaleja, malleja ja osaajaverkostoja juuri silloin, kun kestävyysosaaminen on siirtymässä marginaalista ammattitaidon ytimeen.
Jos ammattilaisilla ei ole mahdollisuutta hankkia käytännönläheistä osaamista, vastuullisuus jää harvojen asiantuntijoiden harteille tai kapenee hallinnolliseksi minimisuoritukseksi – reaktiiviseksi raportoinniksi suunnitelmallisen toiminnan sijaan. Pidemmällä aikavälillä osaamisvaje voi heikentää myös alan ammattilaisten työllistymistä.
Tarvitaan kokonaisuus, jossa rahoituksen ehdot, käytännön työkalut, asiantuntijat ja jatkuva koulutus tukevat toisiaan ja jossa ammatillinen koulutus, korkeakoulut, täydennyskoulutus, työnantajat, rahoittajat ja toimialajärjestöt toimivat yhdessä.
Käytännössä tämä tarkoittaa: 1) kohdennettua täydennyskoulutusta eri ammattiryhmille, oman osa-alueen näkökulmasta konkretisoituna, 2) johtamis- ja muutosjohtamiskoulutusta tuottajille ja vastaaville tuottajille, 3) työnantajien ja oppilaitosten yhteistyötä, joka pitää opetussisällöt ajan tasalla kotimaisten velvoitteiden ja kansainvälisen työelämän tarpeiden kanssa. Lisäksi kasvaviin tarpeisiin tulisi vastata selkeällä ammatillisella osaamispolulla eko- ja kestävyyskoordinaattoreille.
Kestävyysosaaminen parantaa kansainvälisiä mahdollisuuksia
Panokset ovat myös kilpailullisia. Av-alan kasvusopimus (TEM 2023) liittää ekologisen kestävyyden kansainväliseen kilpailukykyyn, ja kansainvälisen rahoituksen kytkeytyessä yhä tiiviimmin sertifikaatteihin myös kotimaiset rahoittajat ja tilaajat todennäköisesti seuraavat perässä. Yhteiset pohjoismaiset vähimmäisvaatimukset ja käsitteistö helpottavat kansainvälisiä yhteistuotantoja. Kun vastuulliset käytännöt, mitattavuus ja sertifioitavuus ovat osa alan toimintamallia, ympäristöosaamisesta voi tulla Suomelle tuotannollinen vetovoimatekijä, joka vahvistaa tuotantoympäristön laatua, ennakoitavuutta ja uskottavuutta kansainvälisten kumppanien silmissä.
Alalla kilpailua käydään pitkälti huippuammattilaisista, toimivista rakenteista ja korkeatasoisesta osaamisesta. Kun vastuulliset tuotantokäytännöt, mitattavuus ja sertifioitavuus integroidaan kansallisesti av-alan toimintamalliin, ympäristöosaamisesta voi muodostua Suomelle tuotannollinen vetovoimatekijä. Kestävyyttä ei tulisi nähdä velvoitteena, vaan mahdollisena keinona vahvistaa suomalaisen tuotantoympäristön laatua, ennakoitavuutta ja uskottavuutta kansainvälisten tilaajien, rahoittajien ja yhteistyökumppaneiden näkökulmasta.
Muutoksen onnistuminen edellyttää, että rahoituksen ehdot, käytännön työkalut, asiantuntijat ja jatkuva koulutus tukevat toisiaan. Pysyvä osaamisinfrastruktuuri on välttämätön, jotta vastuullisuudesta ei tule vain rahoituksen vaatima hallinnollinen velvoite, vaan audiovisuaalisen alan yhteinen toimintakulttuuri. Ala tarvitsee myös rakenteita, joilla yksittäisten tuotantojen kokemukset kootaan koko alan käyttöön.
Kysymys ei siis ole enää siitä, tarvitaanko kestävyysosaamista av-alalla, vaan siitä, miten se tehdään kaikkien saavutettavaksi, jatkuvasti kehittyväksi ja riittävän käytännölliseksi. Jos koulutus ei pysy velvoitteiden tahdissa, ekologinen kestävyys jää harvojen asiantuntijoiden vastuulle – juuri kun sen pitäisi muuttua koko tuotantokulttuurin yhteiseksi ammattitaidoksi.
Lähteet
Astikainen K. 2024. Kartoitus av-alan tilanteesta kestävän kehityksen kokonaisuuden pilotointia varten. Digital Creative Industries and Beyond -hanke. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Julkaisematon aineisto.
Astikainen, K. & Kaskela, T. 2025. Konkretiaa vihreään siirtymään: av-alan tilannekartoitus. Julkaistu 30.4.2025. Metrospektiivi Pro.
Audiovisual Producers Finland (APFI) 2025. Ekologisesti kestävä kehitys, Nordic Ecological Standard (NES). Verkkosivu. Haettu 4.11.2026.
Audiovisual Producers Finland (APFI) (2023–2025). Avaus-vastuullisuushanke. Verkkosivu. Haettu 4.11.2026.
Espoon seudun koulutusyhtymä Omnia (Omnia) 202. Verkkosivu. Haettu 5.11.2026.
British Academy of Film and Television Arts (BAFTA) n.d. BAFTA.albert. Haettu 4.11.2026.
Kaskela, T. 2026. Kohti kestävyysmurrosta – havaintoja ja ajatuksia Ekokoordinoinnin pilottiohjelmasta 2024–2026. Digital Creative Industries and Beyond -hanke. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Julkaisematon aineisto.
Metropolia Ammatikorkeakoulu (2024–2026). Ekokoordinoinnin pilottiohjelman verkkosivusto. Digital Creative Industries and beyond -hanke. Haettu 4.11.2026.
Metropolia Ammattikorkeakoulu 2026. Sustainable Leadership in Audiovisual Industry, Masters degree. Verkkosivu. Haettu 4.11.2026.
Suomen elokuvasäätiö (SES) 2026. NES ympäristöstandardi av-tuotannoille. Verkkosivu. Haettu 4.11.2026.
Tenkanen, T. 2022. Albert-ympäristöjärjestelmä mittaa elokuva- ja av-alan kestävyyttä. Verkkojulkaisu. Meteli-lehti, 1/2022, Teatteri ja Mediatyöntekijöiden liitto.
Työ-ja elinkeinomisteriö (TEM) 2023. Av-alan kasvusopimus. Toim. Petra Tarjanne. Verkkojulkaisu.
Valtioneuvosto 2025. Luovan talouden kasvustrategia 2025–2030. Valtioneuvoston julkaisuja 2025:61.
Yleisradio (YLE) 2026. Luovan alan vastuullisuusmalli. Verkkojulkaisu. Haettu 4.11.2026.
Kirjoittaja
-
Taku Kaskela
Lehtori, Metropolia AmmattikorkeakouluKirjoittaja on av-alan kehityksen parissa työskentelevä asiantuntija DCIB-hankkeessa ja luotsasi vuoden 2025 kestävän kehityksen pilottiohjelman Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Hän on myös maisteriopiskelija Lapin yliopiston kasvatustieteen laitoksella Yhdenvertaisuus ja jatkuva oppiminen -maisteriohjelmassa.
Tutustu tekijään
