Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun saan kohdata osallistujat kasvokkain fasilitointitilanteessa. Fasilitoinnissa on kyse tavoitteellisesta ryhmätyöskentelyn ohjaamisesta, jossa huomio on prosessissa eikä asiantuntijapuheessa: fasilitaattori rakentaa puitteet, joissa ryhmä voi tehdä näkyväksi omaa osaamistaan, jäsentää monimutkaisia kysymyksiä ja edetä yhdessä. Pieni nyökkäys, katsekontakti tai hetkellinen läsnäolon vahvistuminen voi muuttaa koko tilan vireen. Samassa huoneessa oleminen tarjoaa ainakin illuusion hallinnasta: näen, kuunnellaanko minua, ja saan välittömiä mikroviestejä siitä, mikä puhuttelee.
Kyse ei ole pelkästään logistiikasta; siitä, onko kätevämpi tulla paikalle vai jäädä muualle. Kyse on kontrollin, autonomian ja tilan välisestä neuvottelusta. Tässä tekstissä tarkastelen sitä, millaista kontrollin tunnetta tila tuottaa ja miten etä- ja lähiympäristöt voivat yllättävällä tavalla paljastaa toistensa vahvuuksia. Parru-tiimi, joka tarjoaa Metropolian henkilöstölle tukea osallistaviin toimintamalleihin, toimii tässä tarkastelussa viitekehyksenä. Teksti pohjaa mainittujen lähteiden lisäksi omiin kokemuksiini osallistavan työotteen parissa ja Parru-tiimin kesken käytyihin keskusteluihin.
Kontrolli on liukuva käsite ja tila sen toinen nimi
Tila, oli se fyysinen tai virtuaalinen, määrittää aina ryhmädynamiikkaa. Kuten Parru-kollega Johanna Tirronen (2025) kirjoittaa artikkelissaan ”Fyysiset puitteet ovat osa fasilitoidun tilaisuuden onnistumista”, tila heijastaa järjestäjän arvomaailmaa ja käsitystä siitä, millaista työskentelyä pidetään mahdollisena. Perinteisessä luokassa katse ohjautuu eteen ja mahdollisuus omaan tilaan on rajallinen. Käyttäytymisen raamit tulevat pitkälti tilan rakenteista. (Tirronen 2025.)
Kokemukseni mukaan etätilanteessa roolit rakentuvat eri tavoin. Jokainen liittyy mukaan omasta pienestä maailmastaan: keittiönpöydän ääreltä, työhuoneesta, sohvan kulmasta tai työpaikan neuvottelukopista. Samalla avautuu vapaus. Osallistuja voi säätää omaa ympäristöään ja myös sitä, millaisena haluaa tulla nähdyksi. Kontrolli liukuu osallistujien suuntaan, koska ohjaaja ei hallitse fyysistä ympäristöä, vaan lähinnä prosessia ja rakenteita.
Lähitilanteissa fasilitoija taas voi tuntea olevansa ohjaamossa. Kaikki näyttää olevan silmien edessä. Samalla tila ylläpitää helposti rooleja, jotka eivät välttämättä palvele yhteistä työskentelyä. Jos ohjaaja asettuu eteen ja muut istuvat riveissä, asetelma tuottaa helposti hierarkiaa, vaikka tarkoitus olisi luoda jaettua ajattelua. Tilaa koskevassa tutkimuksessa on korostettu, että fyysiset puitteet eivät yksin määritä vuorovaikutusta, mutta kalusteratkaisut, näkymä ja liikkumisen mahdollisuudet voivat tukea tai rajoittaa sitä, millaisia osallistumisen tapoja tilassa syntyy (Kokko & Hirsto 2021; ks myös Tirronen 2025). Onko lopulta merkitystä sillä, ollaanko samassa huoneessa vai ruutujen takana, jos ratkaisevaa on lopulta se, miten yhteinen tila otetaan käyttöön, olipa se fyysinen tai virtuaalinen?
Lähitilanteen kontrollin harha
Fyysisessä jaetussa tilassa fasilitoija näkee kaiken lähietäisyydeltä: kulmakarvojen liikkeet, levottomat jalat, pienen naurahduksen, ryhmän vaipumisen keskittyneeseen hiljaisuuteen.
Todellisuudessa paljon jää silti näkymättömiin. Osa osallistujista saattaa nojata totuttuihin rooleihin, joissa kuunnellaan mutta ei puhuta. Jotkut odottavat ohjeita, vaikka tehtävä olisi tarkoitettu itseohjautuvaksi. Voi olla, että nyökkäys peittää sen, että keskittyminen helpottuisi paremmin pienellä kävelyllä käytävällä tai toisenlaisella tuolilla. Yhdessä työskentely ei synny vain ihmisten mielissä, vaan kehon, tilan, materiaalien ja sosiaalisen ympäristön yhteispelistä (Kokko & Hirsto 2021, 72–73). Lähitilanteessa tämä yhteispeli synnyttää oivalluksia ja kohtaamisia, mutta fasilitoija voi silti kuvitella hallitsevansa enemmän kuin hallitsee. Jaettu tila vaikuttaa paljon, mutta mielessä tapahtuvat prosessit pysyvät ohjaajan ulottumattomissa. Siksi kontrollin tunne on usein ainakin osittain harhaa.
Etäfasilitoinnissa osallistujalla on kotikenttäetu
Etäympäristö antaa fasilitoituun tilaisuuteen osallistuville autonomian, joka olisi lähitilanteessa lähes mahdotonta. He voivat esimerkiksi
- avata ikkunan, jos ilma seisoo
- vetää villasukat jalkaan, jos palelee
- osallistua seisten, sohvalla, keittiön pöydän ääressä tai kävellen
- vaihtaa paikkaa tuolilta nojatuoliin milloin tahansa muita häiritsemättä
- pitää pieniä hengähdystaukoja kameran takana, jotta jaksaa taas paremmin.
© Marjaana Malkamaki / Keksi
Oppimisen ja motivaation tutkimuksessa autonomia on yksi keskeinen psykologinen perustarve. Itsemääräämisteorian mukaan ihmiset voivat hyvin ja sitoutuvat toimintaansa, kun kokemus autonomiasta, kompetenssista ja yhteenkuuluvuudesta toteutuu. Autonomia syntyy siitä, että ihminen saa päättää, miten tekee työnsä ja millaiseksi muokkaa oman toimintaympäristönsä. (Deci & Ryan 2000, 231–233.)
Etäympäristössä autonomia toteutuu konkreettisesti: osallistuja voi säätää omaa olotilaansa ja sitä kautta myös omaa osallistumistaan. Parhaimmillaan autonomian tunne ja omat toimet tukevat keskittymistä ja fasilitointiprosessi tukee osallistumista, kun myös etätilanteessa ohjeistus on riittävän selkeä ja osallistumisen tavat monipuoliset.
Samalla etäympäristö nostaa esiin kysymyksen luottamuksesta. Fasilitoija ei voi tietää, onko osallistuja kameran takana täysin läsnä vai puuhaileeko jotain muuta. Kontrolli ei yksinkertaisesti ole enää ohjaajalla, vaan se jakautuu verkostomaisesti eri suuntiin. Siksi tarvitaan sekä luottamusta että suunnittelua: hetkiä, joissa osallistujat otetaan mukaan etäkohtaamiseen sopivilla tavoilla sekä rakenteita, jotka tukevat erilaisia tapoja olla läsnä.
Etä- ja lähifasilitoinnit eivät ole vastakohtia
Etäfasilitointi nostaa esiin kysymyksiä, joita lähiympäristössä ei aina huomata kysyä:
- voiko osallistuja hallita omaa olotilaansa ilman, että se heikentää yhteyttä ja yhteistä ajattelua?
- miten yhteinen tila rakennetaan, kun ei jaeta samaa fyysistä tilaa?
- mitkä asiat ovat aidosti ohjaajan kontrolloitavissa ja mitkä ovat jaettua vastuuta?
Lähifasilitointi puolestaan paljastaa:
- miten tila itsessään tuottaa valtaa ja rooleja?
- miten näitä rooleja voisi tarkoituksellisesti pehmentää tai jakaa?
- miten osallistujien autonomiaa voisi rakentaa yhtä tietoisesti kuin hyvin suunnitellussa etätilanteessa?
Fraserin (2008, 75–76) mukaan osallistuminen ei ole vain yksilön halukkuutta tai taitoa, vaan se määräytyy rakenteiden ja tilojen kautta. Oikeudenmukaisuus edellyttää, että kaikilla on yhtäläiset edellytykset tulla kuulluksi ja vaikuttaa yhteiseen keskusteluun. Kun ajatuksen siirtää fasilitointiin, keskeinen kysymys kuuluu: miten tila järjestää sitä, kenen ääni kuuluu, kenen on helppo osallistua ja kuka jää reunoille?
Fasilitoinnissa etä- ja lähitilanteet paljastavat eri tavoin, millaista toimijuutta tilanne tukee ja millaisia osallistumisen reittejä eri osallistujille avautuu. Toinen Parru-kollega Minna Kaihovirta (2022) on listannut tapoja tukea osallisuutta etätilanteissa blogtekstissään ”Kuulijasta osallistujaksi – läsnäolon ja vuorovaikutuksen tukeminen virtuaalitapaamisissa” muistuttaen, että jokainen puhuu oman persoonansa kautta: mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.
Fasilitoija voi tukea osallistujien autonomiaa monin tavoin, esimerkiksi:
Lähitilanteessa
- Mahdollisuus valita paikka, asento ja työskentelytapa edes jossain määrin tuovat osallistujille vapautta.
- Tilan järjestäminen tukemaan yhteistä ajattelua, ei yhtä keskipistettä.
- Ryhmille annettu oikeus määritellä oma sisäinen rytminsä vahvistaa kokemusta toimijuudesta.
Etätilanteessa
- Selkeä rytmi, näkyvä ohjelmarunko ja riittävät tauot tukevat keskittymistä.
- Monikanavaisuus, kuten chat, reaktiot, pienryhmähuoneet ja visuaaliset työkalut, avaavat erilaisia osallistumisen tapoja.
Avoimet kysymykset siitä, mitä osallistujat tarvitsevat oman keskittymisensä ja hyvinvointinsa tueksi, tekevät tilasta jaetun vastuun kysymyksen.
Etätilanne vaatii uusia keinoja ja ajattelutavan muutosta
Fasilitoija ei koskaan kontrolloi koko tilannetta. Hän luo rakenteen, jossa ihmiset voivat johtaa itseään ja toisiaan. Hän huolehtii siitä, että yhteinen ajattelu pysyy koossa. Etänä kohtaaminen korostaa autonomiaa ja oman ympäristön säätelyä, lähitilanne taas jaettua aistittavaa kokemusta. Tilanteiden ytimessä on sama kysymys: miten yhteys syntyy ja kestää? Vastaus ei riipu paikasta, vaan uteliaisuudesta, ryhmän rakentamasta rytmistä ja johdonmukaisesta prosessista.
Kaikesta tästä huolimatta huomaan yhä, että yhteyden luominen on helpompaa samassa tilassa. Nonverbaalit signaalit, jaettu hymy ja ihmisten pieni liike kertovat paljon. Etätilanteessa nämä täytyy rakentaa uudella tavalla: visuaalisilla ankkureilla, reaktioilla, selkeillä rytmeillä. Ennen kaikkea minun täytyy muistaa, ettei kontrolli koskaan ollutkaan minulla. Uskon, että yhteys ei katoa etäisyyteen. Tehtäväkseni jää opetella tunnistamaan ja kuulemaan sen uusia tapoja. Lähitilanteisiin on edelleen riemukasta mennä fasilitoimaan. Mitä useammin saan kokea samaa riemua myös etätilanteen jälkeen, sitä paremmin tila, kontrolli ja yhteiskehittäminen ovat asettuneet uuteen asentoon omassa ajattelussani.
Lähteet
Deci, E. L. & Ryan, R. M. 2000. The “What” and “Why” of Goal Pursuits: Human Needs and the Self-Determination of Behavior. Psychological Inquiry 11(4), 227–268. Haettu 19.1.2026.
Fraser, N. 2008. Scales of Justice: Reimagining Political Space in a Globalizing World. Cambridge: Polity Press.
Kaihovirta, M. 2022. Kuulijasta osallistujaksi – läsnäolon ja vuorovaikutuksen tukeminen virtuaalitapaamisissa. Metropolia Ammattikorkeakoulun Hiiltä ja timanttia –blogi 13.6.2022. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Haettu 7.12.2025.
Kokko, A.K. & Hirsto, L. 2020. From physical spaces to learning environments: processes in which physical spaces are transformed into learning environments. Learning Environments Research 24, 71–85. Haettu 19.1.2026.
Tirronen, J. 2025. Fyysiset puitteet ovat osa fasilitoidun tilaisuuden onnistumista. Julkaistu 23.10.2025. Metrospektiivi Pop. Haettu 19.1.2026.
Kirjoittaja
-
Satu Mattila
Viestinnän lehtori, Kuntoutus ja tutkiminen, Metropolia AmmattikorkeakouluSatu Mattila on viestinnän ja suomen kielen lehtori, jota innostavat osallistava työote, kielitietoisuus ja pionien kasvatus.
Tutustu tekijään
