Kulttuurituotannon kentällä puhutaan paljon osallisuudesta sekä osallistavasta työotteesta. Minulle asiassa on jotain hyvin inhimillistä. Ajattelen, että ytimessä on kokemus siitä, että ihmisellä, oli hän sitten harjoittelija, tuottaja tai vieraalla kielellä pelaava koripalloilija, on merkitystä.
Sosiologi Erik Allardt jakoi aikoinaan hyvinvoinnin kolmeen ulottuvuuteen: Having (elintaso), Loving (yhteisöllisyys) ja Being (itsetoteutus ja vaikuttaminen) (Allart 1976, 37-38). Osallisuuden kokemus vastaa Being-tarpeeseen: tarpeeseen tulla kuulluksi ja vaikuttaa omaan ympäristöönsä.
Osallisuuden kokemus ei synny tyhjiössä, vaan se vaatii kukoistaakseen psykologista turvallisuutta: tilaa, jossa yksilö uskaltaa antaa panoksensa ilman pelkoa torjutuksi tulemisesta (esim. Työterveyslaitos 2021). Osallistava työote puolestaan tukee ja mahdollistaa osallisuuden syntymistä tiimissä ja yhteisössä (esim. Ala-Nikkola & Tirkkonen 2024). Se on mielestäni pikemminkin asenne, jolla voidaan saada aikaan hyvää, ei niinkään tekninen työkalu.
Kerron tässä artikkelissa kolme omakohtaista kokemusta, jotka ovat vahvistaneet ymmärrystäni osallisuuden merkityksestä ja siitä, miten se rakentuu arjen pienissä ja suurissa hetkissä. Teksti on syntynyt osana kulttuurituotannon yamk-opintoja, yhteistoiminnallinen kehittäminen -opintojaksolla.
Oppitunti koripallokentältä: kielimuurista luottamukseen
Mieleeni on painunut esimerkki osallisuuden kokemuksesta, vaikka 15-vuotiaana en asiaa näin vielä osannutkaan sanoittaa. Aloitin apuvalmentajana koripallojoukkueessa, jossa olin ainoa suomenkielinen. Muu joukkue ja valmentaja puhuivat yhdessä venäjää. Tilanne oli haastava: minulla ja päävalmentajalla ei ollut kunnollista yhteistä kieltä. Vaikka pelaajat puhuivatkin molempia kieliä, koin seisovani ulkopuolella.
Käänne tapahtui pääsiäisturnauksessa. Joukkueen pojat olivat kohdanneet syrjintää taustansa takia, ja näin heidän pahoittaneen mielensä. Tätä en voinut ohittaa ja pian pojat hakivat turvaa minusta. Minulle he uskalsivat puhua. Päävalmentaja, neuvostoaikainen ja kovaotteinen mies, huomasi uuden yhteyden. Hän kutsui minut pelien välissä juomaan kanssaan teetä koripallohallin katsomoon. Se on ollut elämäni paras kuppi teetä – puhuimme elekielellä ja empatialla silloin, kun kielitaito loppui.
Tuo teehetki mursi jään. Sain hänen luottamuksensa ja sen myötä paikan puhua ja toimia joukkueen edessä. Tällöin myös huomasin, ettei tuo mies ollutkaan kovaotteinen, vaan vaativa valmentaja, jolla oli sydän paikallaan. Kun sain tilaa olla oma kannustava itseni, myös pojat pelasivat paremmin kuin koskaan. Syntyi aito yhteys, joka ylitti kielimuurit ja hierarkiat. Meistä tuli joukkue.
Pysähtyminen kiireen keskellä: tuottajan vartit
Vuosia myöhemmin, maailman pysähtyessä koronan vuoksi, toin teehetki-ajatuksen mukanani työhöni tv-tuotannossa. Olimme kaikki kovilla. Toiset pelkäsivät saavansa tartunnan kulkiessaan töihin, toisia turhautti yksinäisyys. Tiesin, että turvallisuusteknisten syiden vuoksi meidän tiimin oli oltava paikalla toimistolla. Henkinen jaksaminen vaatii uudenlaista otetta.
Loin ”tuottajan vartit”. Se oli kalenteroitu kahdenkeskinen hetki minulle ja työntekijälle, jolloin istuimme alas ilman valmista agendaa. Aihe oli vapaa: projektit, tulevaisuuden haaveet tai pelkkä vointi. Tulevaisuuden urasuunnitelmista ja haaveista kerroin työntekijöiden luvalla eteenpäin yrityksen johdolle. Kun välitin tiimin ajatuksia eteenpäin johdolle, työntekijät myös kokivat, että heidän äänellään on painoarvoa.
Koko tiimimme kokoontui myös viikottain. Tuolloin jokainen sai kertoa tulevan viikon prioriteettinsa tai jos työkuorman purkuun tarvitsisi apua – tai ihan vaan päällimmäisiä fiiliksiä. Molemmissa kohtaamisissa tärkeintä ei ollut se, mitä päätettiin, vaan se, että kaikki tulivat kuulluksi.
Palapeli nimeltä rakkausreality: ratkaiseva luottamus
Osallisuuden kokemus voi syntyä luottamuksesta tekijää kohtaan. Minulle kävi näin. Työskennellessäni suuressa tv-tuotannossa rakensin neljä viikkoa kestävää työvuorosuunnitelmaa liimalapuilla suoraan toimiston seinälle. Se oli valtava palapeli, jossa piti sovittaa yhteen viiden eri työryhmän tarpeet, tiukka työaikalaki ja – mikä tärkeintä – inhimillisyys.
Esihenkilöni ei olisi valinnut lappu-menetelmää työtavaksi. Hän kävi välillä epäuskoisenakin kurkkimassa lappujen valtaamaa huonetta, mutta antoi minulle työrauhan. Samalla kuka tahansa työryhmästä pystyi näkemään, miksi päätöksiä tehtiin ja kuinka monimutkaista palasten yhteensovittaminen oli. Se poisti arvailun työyhteisössä ja loi luottamusta. Se, että sain aikaa toteuttaa visiotani sekä vaikuttaa siihen, miten ja milloin työtä tehdään, kasvatti itseluottamustani.
Kun tein työvuoroja liimalapuilla, kyse ei ollut vain logistiikasta, vaan turvallisuuden tunteesta, jolloin oli mahdollista kokeilla ja epäonnistua. Amy Edmondsonin sanoin se on psykologista turvallisuutta: tilaa, jossa jokainen uskaltaa tuoda ideansa ja virheensä näkyväksi ilman pelkoa (Edmondson 2019, 6-7).
Miksi osallisuuden kokemuksella on merkitystä?
Olen oppinut, että kun ihminen saa tuoda ajatuksensa ja ehdotuksensa yhteiseen keskusteluun, hän sitoutuu myös yhteiseen tekemiseen aivan uudella tasolla. Osallisuuden kokemus ei edellytä sitä, että omien ideoiden pitäisi aina mennä maaliin. Päinvastoin, parhaimmillaan se tarkoittaa tilan luomista, jossa joku toinen voi jalostaa ideaasi tai keksiä vielä paremman ratkaisun.
Tämä on psykologista turvallisuutta: se on ilmapiiri, jossa virheitä ei pelätä ja jokaisen ajatuksia ja asiantuntijuutta arvostetaan. Osallisuuden mahdollistaminen ei myöskään tarkoita sitä, että yksi henkilö olisi aina oikeassa tai että päätöksenteko olisi hitaampaa. Se tarkoittaa sellaista asennetta ja rakenteita, joissa jokaisen panoksella on todellista merkitystä ja jossa yhteinen viisaus ylittää yksilön näkemyksen.
Osallisuuden kokemus antaa tekijälle tunteen: minun arvoillani on merkitystä, minun äänelläni on painoarvoa. Se muuttaa työn suorittamisesta merkitykselliseksi osallisuudeksi.
Toivon, että jokainen saisi kokea oman teehetkensä – sen tunteen, kun tulee nähdyksi ja kuulluksi juuri omana itsenään. Onko sinulla kokemusta tällaisesta käännekohdasta? Miten sinun työyhteisössäsi varmistetaan kaikkien kuulluksi tuleminen?
Lähteet
Allardt, E. (1976). Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Porvoo: WSOY.
Edmondson, A. C. (2019). The Fearless Organization: Creating Psychological Safety in the Workplace for Learning, Innovation, and Growth. Wiley.
Työterveyslaitos (2021). Pelotta töissä – psykologinen turvallisuus työyhteisössä. Työterveyslaitoksen oppimateriaalit.
Ala-Nikkola, E. & Tirkkonen, T. (2024). Osallistuva työote tiimityötaitona. Osallistuen töissä -verkkojulkaisu. Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Kirjoittaja
-
Petra Äyräväinen
tv-tuottaja, yamk-opiskelijaPetra on helsinkiläinen televisio-ohjelmien tuottaja sekä kulttuurituotannon YAMK-opiskelija Metropolia Ammattikorkeakoulussa.
Tutustu tekijään
