Jakso 2: Osallistujan matka osallisuushankkeessa

[tunnusmusiikki]

Katriina Rantala-Nenonen: Tervetuloa Kolme askelta osallisuuteen -podcastiin kuuntelemaan osallisuutta edistävän työn merkityksestä. Tässä jaksossa keskustellaan siitä, millainen kokemus toimintaan osallistuneella on ollut Olo-Tila − Osallisuutta, osaamista ja toiminnallisuutta -hankkeesta. Minä olen Katriina Rantala-Nenonen, sosiaalialan lehtori Metropolia Ammattikorkeakoulusta, ja keskustelemassa kanssani ovat toimintaan osallistunut Heidi sekä ohjaajat Pia Salmi ja Monika Keisala Valo-Valmennusyhdistys ry:stä. Tervetuloa.

Pia Salmi: Kiitoksia.

Monika Keisala: Kiitos.

Pia: Jos lähtisin tätä hankkeen toimintaa käytännössä pähkinänkuoressaan miettimään, niin meidän rooli on ollut siinä tai se kiteytyy siihen osallisuuden ja toimijuuden vahvistamiseen. Tehdään vahvasti tätä hanketta osallistujien kanssa yhdessä, ja heillä on ollut mahdollisuus vaikuttaa siihen toiminnan sisältöön, ja me Monikan kanssa ohjaajina ollaan toimittu enemmänkin mahdollistajana.

Katriina: Heidi, miten sinä olet ollut mukana Olo-Tilassa?

Heidi: Se lähti eka yksilöohjauksesta, ja sitten käytännössä Pia tuli mun kotiin, kun mulla oli vähän haasteita arjen perustoimintojen kanssa, niin kuin vaikka joku kodin siisteyden ylläpito. Sitten oli muutakin aktiviteettia, ja mä kävin samalla sellaista vertaisryhmäkoulutusta siinä 24 syksyllä tuolla yhdessä toisessa hankkeessa. Sitten sopivasti tässä Olo-Tila-hankkeessa oli sellaisia ryhmäkertoja, mitkä käsitteli sellaista itsensä hyvinvointia, ja mä pääsin sitten vetämään niitä harjoitusryhmiä, mitkä kuuluivat siihen koulutukseen. Sain siitä hyvää kokemusta muiden ohjaamisesta.

Pia: Mä muistan, kun me aloitettiin Heidi sun kanssa yhteistyö ja mä tulin sinne sun kotiin tekemään niin sanotusti sitä yksilöohjausta. Se oli jotenkin hirveän luontevaa, helppoa ja semmoinen vahva yhteinen aloitus. Sä lähdit työntekijän näkökulmasta todella hyvin mukaan. Olit tosi aktiivinen, olet ollut koko ajan aktiivinen, ja sulla on ollut hirveän hyvää pohdintaa, ehdotuksia ja ideoita ylipäätänsä tähän meidän hankkeen toimintaan. Ollaan oltu tosi iloisia ja kiitollisia siitä. Se on hienoa, että nyt sä olet täällä tänään ja avaat meille vähän lisää sitä, että mitä tämä hanke sun näkökulmasta on ollut.

Monika: Ja sittenhän Heidi on ollut tosi aktiivinen meidän esimerkiksi elokuvaprojektissa, ja siitä muodostui myöhemmin myöskin sitten muiden osallistujien kanssa yhteinen bändi, joka on nyt vienyt teitä eteenpäin. Olette puuhastelleet sen parissa tosi aktiivisestikin. Nämä on nyt ainakin sellaisia asioita, mitä mulle tulee mieleen siitä, mitä mun näkemyksen mukaan on sellaisia asioita, joihin sä olet osallistunut tässä hankkeessa. Nouseeko sulle jotain muuta vielä mieleen?

Heidi: No se lyhytelokuva oli silleen tosi tärkeä. Siinä oli kyllä koko kevät täynnä tekemistä silloin 25 vuoden puolella. Siihenhän kuului sitten ne luovat…

Monika: Ne draamapajat.

Heidi: Niin. Ne oli kivoja.

Monika: Niinpä.

Heidi: Siellä mä kuljetin sua sokkona, kun oli se yksi harjoitus, paikasta paikkaa. Sitten sä sait koskea märkää vettä, jossain pullossa [Monika naurahtelee]. Se oli hauska luottamustesti.

Monika: Joo, ne oli hyviä. Niitä veti Metropolian lehtori Jouni Piekkari.

Pia: Ja ne johdatti aika kivasti sinne elokuvaprojektin maailmaan, kun saatiin vielä sitten elokuvaohjaaja mukaan siihen toimintaan. Just siinä kiteytyi mun mielestä hirveän kivasti se meidän toiminta, että siinä oli vahvaa, hyvää heittäytymistä siis osallistujilta ja jotenkin ohjaajan näkökulmastakin sai kokeilla omia rajojaan. Ei ollut ihan helppoa, mutta se oli todella antoisaa. Muistan itsekin, että Monikankin kanssa keskusteltiin, että ihailtiin sitä meidän osallistujien taitoa ja kykyä ja idearikkautta ja luovuutta heittäytyä just vaikka siinä draamapajassa tekemiseen mukaan. Se oli jotenkin hirveän turvallinen tunne, se oli hyvin ohjattu, ja kaikki oli tosissaan omien kykyjensä mukaan siinä toiminnassa mukana, mikä oli todella hienoa. Se tuntui tosi vaikuttavalta ja erilaiselta, jos mietin itsekin, mitä ollaan tehty, ja varmaan aika monelle osallistujallekin myöskin. Meillähän on sikäli ollut Olo-Tila-hankkeessa se etu, että osallistujilla on vahva taiteellinen osaaminen ja näkemys, että osataan laulaa, soittaa, kirjoittaa, tehdä erilaisia asioita. On muusikoita, voisi melkein sanoa. On sitä osaamista ja taitoa. Se oli kyllä hieno kokemus ja johdatteli todella hienosti siihen elokuvaprojektiin, missä sä Heidi olitkin yksi tosi aktiivi ja halusit ottaa semmoista vahvaa, hyvää roolia. Kuten sä sanoit itsekin, niin tekemistä oli paljon ja sä sitä halusit tehdä ja varmasti opit uusia asioita. Se on ehkä siivittänyt sua eteenpäin sitten niihin valintoihin, mitä sä olet tehnyt vaikka koulutukseen liittyen.

Heidi: Mä haluan siitä Jounin ohjaamisesta vielä nostaa sen, että se tapa, millä Jouni ohjasi, niin se sai nimenomaan heittäytymään ja sellaiseen luovuuden tilaan. Se antoi sen luovuuden kukkia, ja siitä sai samalla työkaluja itse tai siis työkaluja luovaan prosessiin ylipäätään. Niin kuin vaikka kirjoita seitsemän sanaa aiheesta, sitten vaihda lappu kaverin kanssa ja käytä ne kaikki seitsemän sanaa siihen tekstiin, mitä kirjoittaisi sitten.

Katriina: Kuulostaa sellaiselta yhdessä tekemiseltä ja yhdessä luomiselta. Oikeastaan tässä Olo-Tila-hankkeessa toiminta, mitä on tehty, on ollut usein sellaista yhdessä suunniteltua ihan alusta lähtien. Elikkä meillä on ollut tässä tämä yhteiskehittely vahvasti läsnä osallistujien kanssa pitkin tätä hanketta. Kertoisitteko te Pia ja Monika vielä vähän lisää teidän näkökulmasta, että minkälaista kaiken kaikkiaan se Olo-Tila-toiminta on teillä ollut siellä ja ennen kaikkea se, että miten te olette sitä yhdessä osallistujien kanssa suunnitelleet?

Monika: Meidän toiminta on ollut tosi käytännönläheistä ja kuten sanottiinkin, asiakaslähtöistä. Me ollaan suunniteltu asiakkaiden kanssa yhdessä, kysytty heiltä jatkuvasti, mitkä olisivat semmoisia teemoja tai ihan konkreettisia juttuja, mitä he haluaisivat tehdä. Mitkä jotenkin inspiroisivat tai veisivät jossain eteenpäin, mitä haluaa kehittää tai mikä se ikinä onkaan ollut. Ja siitä me ollaan sitten yhdessä lähdetty rakentamaan niitä joko yksilöohjauksia tai sitten niitä meidän ryhmäaktiviteetteja. Hyvinkin näin yksinkertaisesti on toteutettu se asiakaslähtöisyys meidän hankkeessa.

Pia: Toimijoilla on ollut vahvaa rohkeutta, että ei ole pelkästään meistä ohjaajista lähtöisin niin, että kysyttäisiin. Toki kysytään ja palautetta otetaan vastaan ja ehdotuksia. Mutta ihmiset ovat oppineet, että heillä on se tila ja mahdollisuus, he saavat ja voivat tuoda niitä erilaisia ideoita ja ajatuksia esille. Ja sitten on pyritty sen mukaan, mikä on ollut mahdollista ja mielekästä, niin yksissä tuumin niitä toteuttamaan.

Katriina: Kyllä ja varmasti myös tämmöisenä yhteisenä asiana ja luomisena, niin kuin tässä äsken kuultiin. Elikkä on lähdetty yhdessä kehittelemään sitä, että mikä on kiinnostavaa ja palkitsevaa. No mutta Heidi, mikä sai sinut lähtemään mukaan tähän toimintaan?

Heidi: Mä tulin yhden toisen toiminnan kautta ensin. Mä olin sellaisessa Jiippi-hankkeessa, missä oli purjehtimista ja luontoretkeilyä. Siellä oli Katja, jonka kanssa siis sai jotain yksilötapaamisia. Me suunniteltiin silloin mun ammatillisen kuntoutuksen hakemusta. Mä olin jäänyt sairaslomalle töistä 23 vuoden alussa. Sitten Katja vaihto työpaikkaa ja se esitteli mut Pialle. Olisiko se Pia sitten houkutellut mut Olo-Tila-hankkeen aktiviteetteihin. Siinä oli sellainen, että sen Jiipin kautta oli rajattu määrä niitä tapaamisia, tietyn väylän kautta oli rajattu määrä, mutta sitten kun olikin Olo-Tila-hankkeessa, niin ei ollutkaan niitä rajoja ja sai niitä yksilötapaamisia enemmän. Niin totta kai mä nyt haluan sellaisen väylän mieluummin, että voi saada pidempiaikaisesti tukea, eikä vaan silleen, että nähdään pari kertaa ja heippa.

Monika: Mua kiinnostaisi kuulla, miten sä sanoisit, että kun Pia houkutteli sut tähän hankkeeseen, niin mitä se käytännössä on tarkoittanut? Miten Pia sai sut motivoituneeksi siihen tapaamisiin? Oliko se vaan se just, että sä tiesit, että sä tarvitsisit yksilöohjausta ja sen takia vai oliko siinä jotain muutenkin?

Heidi: No kai se Pia mainitsi vaan niistä aktiviteeteista. En mä nyt voi sanoa, että mun elämässä ei ollut sisältöä, mutta kyllä mä siihen kaipasin sellaista vähän pysyvämpää sisältöä.  Se oli se. En mä muista, miten Pia mua houkutteli.

Pia: Meidän ensimmäinen kohtaaminenhan oli se musiikkimaalaus, mihin sä tulit paikan päälle.

Heidi: Niin, sinne Lysikselle.

Pia: Lysiksellä oltiin, kyllä. Siitä se lähti jotenkin luontevasti, että hei, tässä olisi tämmöinen hanke, että kiinnostaisiko tämäkin. Sähän tulit jotenkin hyvin luontevasti mukaan, koska sulla oli toisen hankkeen kautta jo tullut tuntumaa toimintaan ja organisaatioon ja ehkä ihmisiin ylipäänsä, ketkä vaikka Lysiksellä on toiminut ja osaan osallistujista myöskin. Se lähti kuitenkin aika helposti, musta tuntuu. Jollain tapaa mä ajattelen, että sulla oli tilaus niin sanotusti tälle sun elämässä. Siinä oli niin kuin sopiva hetki, ja sitten sä kiinnityit todella niin kuin nopeasti ja vahvasti ja kivalla tavalla tähän hankkeeseen mukaan.

Heidi: Kuulostaa ihan multa. Siis mä en muista siitä maalausjutusta, mistä sä just sanoit. Silloin kun mä tulin sinä päivänä Lysikselle, niin enhän mä uskaltanut edes katsoa ihmisiä, niin hyvä, että mä edes olen muistanut, että se olet sinä sitten silloin kun me ollaan nähty sen Katjan kanssa yhdessä siellä yksilötapaamisessa. Mä olen ollut hyvin rikki siinä kohtaa, mutta ehkä siinä syntyi sellainen alitajuinen luottamus, koska kyllähän sä sait mut siinä vähän avautumaan ja se maalaus oli kyllä hyvä ja näin. Ehkä se sitten meni noin. Tai siis meni, meni, mutta itsellä on vaan sellaisia pieniä pätkiä eikä ole sitä sellaista kokonaiskuvaa, kun on ollut niin uupunut ja hajalla.

Katriina: Mikä Heidi sulle on ollut merkityksellistä tässä toiminnassa?

Heidi: No niitä merkityksellisiä asioitahan löytyy vaikka kuinka paljon, mutta yksi iso asia oli se lyhytelokuvan teko. Siinä oli sitä musiikin tekoa ja pääsi käyttämään omaa luovuuttaan ja tekemään yhteistyötä ihmisten kanssa. Siinä nousi itseluottamus ja huomasi, että pitää siitä. Me oltiin sovittu äänityspäivät tai siis äänityspäivä mun kotiin, että mulla oli ollut nauhoitusvälineet ehkä kuukauden tai kaksi. Siitä äänityspäivästähän jäi vähän sellaista kuvamateriaalia myös, ja mä olen nähnyt sitä vähän. Mä vaan loistan siellä, hymyilen paljon. Olihan siinä paljon stressiä kanssa. Siitä myös oppi tosi paljon, kun se oli vähän amatöörityötä kaikilla, niin siihen jäi mulle tosi paljon miksattavaa. Se oli tosi opettavaista myös. Ehkä merkityksellisintä siinä oli just se yhdessä tekeminen, ja sitten mä opin niitä mun omia vahvuuksia, mä pääsen tekemään asioita, mitä mä en edes tiennyt, että mä haluan tehdä. Tai oli mulla joku palo siihen asiaan, mutta jos multa olisi vuosi sitten kysytty, että haluatko sä tehdä tällaista, en minä tiedä, olisi ollut vastaus. Mulla on se, että kun mä en tiedä yleensä, mitä mä teen. Mä vaan teen. Osa suunnitelmasta syntyy siinä matkan varrella, ja koko ajan oppii uutta. Ehkä pääpointti tuossa on se, että mä en anna sen, että mä en osaa etukäteen jotain, estää. Eihän tähänkään podcastiin tullut kovin valmistautuneena. Se, mihin toi lyhytelokuvan teko ja tuollainen johti, oli sitten se, että mä olin miettinyt mun uravaihtoehtoja, ja mä mietin nuoriso-ohjausta, kun mä olin sen vertaisohjaajakoulutuksenkin käynyt. Mutta se ei vaan jotenkin ihan tuntunut oikealta. Sitten mä näin musiikkiteknologiaopinnot, että oli yhteishaku ja Live-opistossa. Se on sellainen erityisoppilaitos, missä saa tukea. Sitten mä vaan uskalsin antaa itselleni luvan, että mä haen tuonne. Mä muistan, kun kello oli ehkä yksi tai kaksi yöllä, mä katsoin sitä ilmoitusta. Sitten hetkeksi meinasin kääntyä pois siitä. Vähän niin kuin silleen, että sulla olisi avoin ovi ja siellä on kasa kultaa, mutta sä käännyt vaan pois. Mutta mä päätinkin antaa itseni kulkea siitä ovesta, ja sitten mä hain sinne kouluun. Se oli tosi iso asia ja tuntui, että jotain kääntyi sisällä, kun antoi itselleen sen luvan. Ilman tätä hanketta ja kaikkea tuota yhteistoimintaa, en mä olisi tehnyt sitä.

Monika: Niin. Mun mielestä tämä sitoutuu tosi hyvin siihen, mitä me puhuttiin meidän toisessa podcastissa siitä, että tosi monet meidän hankkeeseen osallistuneista kyllä osaa itse viedä asioitansa eteenpäin, mutta he ehkä kaipaisivat vaan sitä, että heidät kuultaisi ja nähtäisi. Ja just se itseluottamuksen kasvattaminen ja se kasvu, mikä tässä hankkeessa on syntynyt, on ollut se merkityksellisin, eikä niinkään se, että ei osata hakea töitä tai ei osata tehdä CV:tä. Vaan se on ollut ihan eri paikassa se, mitä tällä hankkeella on voitu luoda.

Pia: Kyllä mä itse näen Heidin kohdalla sen, että ne kaikki valmiudet on ollut siellä sussa itsessäsi. Sitä yksilövalmennusta tehdessä se riitti monesti, että mä olin vaan paikalla. Sä itse teet sen työn. Tämä on sun kohdalla todella huikea kasvutarina ja onnistumisen tarina siinä, mitä tämä hanke parhaimmillaan on. Se sun tavallaan oma tarina on myös itselleni todella merkityksellinen, ja olen tosi onnellinen siitä, että mä olen saanut olla mukana tässä matkassa sun kanssa, ja varmasti yhtä kaikki kaikki meistä, jotka nytkin tässä paikalla tätä jaksoa on tekemässä. Jokaisella meillä on ollut se omanlainen rooli, mutta yhtä kaikki se on siihen tähdännyt, että mitä meidän osallistujat tästä hankkeesta saa. Siihen jokainen meistä ammattilaisen näkökulmasta on varmasti pyrkinyt, ja sun kohdalla se on johtanut tähän. Siellä on paljon hienoja esimerkkejä muidenkin osallistujien osalta, mutta tämä on nyt tämä sun, ja se on todella hienoa, että sä olet tullut tänne ja kerrot sen meille ääneen, että mitä tämä hanke on sulle antanut.

Katriina: Tähän on päässyt osallisiksi meidän hanketyöntekijöiden lisäksi myös sitten ihan meidän Metropolian sosiaalialan opiskelijoita, eli on ollut näissä projekteissa teidän kanssa mukana ja sillä tavalla päässyt kyllä hyvin monipuolisesti tekemään yhteistyötä yhdessä. No Heidi, minkälaiset on sun tulevaisuuden näkymät tällä hetkellä?

Heidi: Mulla ei ihan tosi selkeätä kuvaa ole tulevaisuudesta vielä, kun opiskelut on vaiheessa ja näin, mutta kyllä joka päivä enemmän löytää itsestään sitä, mitä haluaa tehdä, mutta se tulee jotenkin pienissä palasissa. Kyllä se varmaan menee siinä sellaisessa tasapainon etsimisessä ylipäätään elämän kanssa. Pitää muistaa pyhittää aikaa myös itselle ja sille, että tekee vaan jotain ihan outoa, niin kuin mä vaikka teen tosi kokeellista musiikkia.

Katriina: Mitä te haluaisitte sanoa ihmiselle, joka harkitsee tämän tapaiseen toimintaan mukaan lähtemistä?

Heidi: No mä olen muutaman ihmisen kaivanutkin tähän toisista pienistä yhteisöistä. Mä en nyt muista ihan tarkkaan, mitä mä olen niille sanonut. Mä olen ensin kuunnellut niitä ja kuullut, että niillä on haasteita elämässä. Sitten mä olen (muistanut), että hei, tässä on tämä hanke, että tule tähän hankkeeseen. Sitten mä olen vähän esitellyt näitä asioita, mitä mä olen itse sieltä saanut, mutta en näin laajasti niin kuin vaikka tässä podcastissa. Siitä yksilötuesta mä olen maininnut ja sitten noista aktiviteeteista, että pääsee välillä pois kotoa. Sekin monelle voi olla tosi iso juttu jo, että ei tarvii olla vaan siellä kotona. En nyt silleen mitään mainospuheita pidä, mutta jos tuntuu, että on jumissa, niin…

Monika: Joo, mun mielestä toi on tosi hyvä. Se, mikä on ollut tosi kaunista meidän projektissa, on se, että me ollaan pystytty tarjoamaan tosi erilaista tukea. On ollut ihmisiä, kenellä on ollut ongelmia vaikka pelkästään sen työllistymisen kanssa, ja sitten me ollaan yhdessä tehty hommia sen eteen. Tosi paljon erilaisia ihmisiä ja tosi paljon erilaisia elämäntilanteita, ja meidän projekti on taipunut siihen, että ollaan pystytty tavallaan palvelemaan kaikkia yhtäaikaisesti. Se on ollut mun mielestä tosi hienoa.

Katriina: Kiitos Heidi, Pia ja Monika keskustelusta ja kiitos kuulijoille.

Monika: Kiitos.

Katriina: Kolme askelta osallisuuteen -podcast on tuotettu Metropolia Ammattikorkeakoulun Olo-Tila − Osallisuutta, osaamista ja toiminnallisuutta -hankkeessa yhteistyössä osatoteuttaja Valo-Valmennusyhdistys ry:n kanssa. Hanke on Euroopan sosiaalirahaston osarahoittaminen.

[tunnusmusiikki]