Kotihoidossa tehtiin Suomessa vuonna 2024 noin 40 miljoonaa käyntiä, joista 2,2 miljoonaa eli viisi prosenttia toteutui etäyhteydellä. Kymmenen vuotta aiemmin etäkäyntejä kirjattiin 332 000 eli yksi prosentti käynneistä (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2025). Kasvu on ollut nopeaa, eikä etähoidon sisällöistä ole ehditty käydä yhtä laajaa keskustelua.
Videoyhteydellä toteutettavilla etäkäynneillä seurataan asiakkaan vointia, ohjataan lääkkeiden ottamista ja aterioinnin aloittamista sekä tarjotaan sosiaalista tukea (Ropa 2023). Etäpalveluissa on kuitenkin todettu olevan kehittämisen varaa asiakaslähtöisyyden näkökulmasta. Palvelua käyttävien ihmisten omat yksilölliset tarpeet eivät aina tule riittävästi huomioiduksi (Josefsson & Hammar 2022). Työntekijöiden ja esihenkilöiden kokemuksissa etäkotihoito näyttäytyy samanaikaisesti työn mielekkyyttä tukevana ja työn luonnetta perusteellisesti muuttavana (Eloranta ym. 2023).
Kansallinen ikäohjelma nostaa teknologian yhdeksi keinoksi tukea iäkkäiden toimintakykyä ja kotona asumista (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020). Samalla lainsäädäntö on muuttumassa: hallituksen esitystä teknologian käytöstä sosiaalihuollon palveluissa täydennettiin kesällä 2026, ja lakien on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2027 alusta. Esityksen muutokset koskisivat sosiaalihuoltolakia (1301/1214), vanhuspalvelulakia (980/2012) sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annettua lakia (734/1992). Esityksessä säädettäisiin muun muassa videovälitteisten etäkäyntien edellytyksistä ja korostettaisiin asiakkaan oikeutta inhimilliseen kohtaamiseen ja henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen (Sosiaali- ja terveysministeriö 2026). Kysymys siitä, millaista kohtaamista etäyhteys voi tarjota, siirtyy näin kehittämispuheesta lain tasolle.
Ennakointi tekee lausumattomat oletukset näkyviksi
Ennakointi ei ole ennustamista. Tulevaisuudentutkimuksen lähtökohta on, että tulevaisuus ei ole yksi eikä valmis (Mannermaan 1993). Tämä on tärkeää huomioida, koska teknologiahankkeet nojaavat usein lausumattomiin oletuksiin: etähoidosta puhutaan helposti ensisijaisesti keinona vastata henkilöstöpulaan ja kustannuspaineeseen. Oletus ei ole väärä, mutta se on vain yksi mahdollinen tulevaisuuskuva, ja lausumattomana se ohjaa hiljaisesti sitä, mitä mitataan ja mitä pidetään onnistumisena. Todellisuudessa tulevaisuus on joukko mahdollisia kehityskulkuja, joista osa on todennäköisiä ja osa toivottavia ja joihin nykyhetken valinnoilla vaikutetaan. Ennakoinnin tehtävä kehittämistyössä on tehdä nämä vaihtoehdot näkyviksi ennen kuin ne kaventuvat yhdeksi itsestään selvältä vaikuttavaksi poluksi. Tulevaisuuden monipuolinen etähoito -hankkeessa ennakointityöskentelyllä rakennettiin lähtökohtia käyttäjälähtöisen etähoidon kehittämiselle hankkeen seuraavissa vaiheissa.
Tulevaisuuskuvat eivät ole neutraaleja kuvauksia vaan sisältävät aina arvoja: sen, mitä pidetään hyvänä elämänä ja hyvänä hoitona. Siksi on merkityksellistä, keitä on paikalla, kun kuvia muodostetaan. Jos etähoidon tulevaisuutta hahmottelevat vain järjestelmän edustajat, syntyvä kuva vastaa järjestelmän kysymyksiin (Miller 2015). Tulevaisuuden monipuolinen etähoito -hankkeessa ennakointi tuotti osallistujien kesken jaettuja toivottavan tulevaisuuden kuvia, jotka viitoittivat jatkotyöskentelyä.
Ennakointi tuo kehittämiseen myös pidemmän aikajänteen. Etäkotihoitokertojen käyntimäärien muutos näkyy heti, kun taas sosiaalisen toimintakyvyn tukeminen tuottaa hyötyjä hitaasti ja sen mittaaminen on haastavaa. Ennakoiva työskentely antaa luvan puhua myös näistä hitaista vaikutuksista.
Näin vuotta 2030 muisteltiin
Euroopan unionin osarahoittamassa Tulevaisuuden monipuolinen etähoito -hankkeessa Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Hämeen ammattikorkeakoulu HAMK kehittävät yhdessä Vantaan ja Keravan sekä OmaHäme-hyvinvointialueiden työntekijöiden kanssa etäkotihoidon palveluja. Ennakointityö hankkeessa toteutettiin tulevaisuuden muistelun avulla. Menetelmä on kehitetty Suomessa verkostomaisen asiakastyön ja moniammatillisen suunnittelun välineeksi (Eriksson, Arnkil & Rautava 2006; Kokko 2007). Siinä osallistujat asettuvat kuvitteelliseen tulevaisuuden hetkeen ja katsovat sieltä käsin taaksepäin: mikä on nyt hyvin, mitä itse tein sen eteen, kuka minua auttoi ja mistä huoleni väheni? Kysymysten muoto siirtää keskustelun ongelmien kuvailusta tekoihin ja toimijuuteen (Kokko 2007).
Keväällä 2024 järjestettiin Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Hämeen ammattikorkeakoulu HAMK:n yhteistyönä kolme työpajaa, joissa hahmoteltiin etäkotihoidon tulevaisuutta sekä toivottavien tulevaisuuden kuvien että uhkakuvien kautta. Osallistujina oli ikäihmisiä, kotihoidon ja etäkotihoidon työntekijöitä sekä esihenkilöitä kahdelta hyvinvointialueelta. Kaikkiaan hankkeen ennakointityöhön osallistui 25 ihmistä, jotka edustivat ikäihmisiä, hoitajia ja esihenkilöitä. Hanketyöntekijöiden muistiinpanoista ja Padlet-virtuaalimuistilappuseinälle kirjatuista osallistujien ajatuksista koottu aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä. Syntyneet teemat priorisoitiin sen mukaan, kuinka usein ne aineistossa toistuivat. Kehittämistyötä varten saatiin tutkimuslupa sekä Vantaan ja Keravan että Oma Hämeen hyvinvointialueilta. Tutkimukseen osallistuneilta pyydettiin ilmoittautumisen yhteydessä suostumus osallistumiseen.
Ikääntyneiden yksinäisyys nousi esiin jokaisessa työpajassa
Kaikissa kolmessa työpajassa tuli esille huoli kotihoidon asiakkaiden lisääntyvästä yksinäisyydestä. Etäkotihoidon yleistyminen näyttäytyi tähän nähden yhtä aikaa uhkana ja mahdollisuutena.
Uhkakuvissa palattiin koronakriisin aiheuttamaan sosiaaliseen eristykseen. Pelkona oli, että etäkotihoito lisääntyisi yksipuolisesti säästöjen ja tehostamisen ehdoilla, jolloin asiakkaiden moninaiset tarpeet jäisivät varjoon. Hyväksi havaittuna osaratkaisuna pidettiin perinteisen, esimerkiksi ikääntyneiden päivätoimintakeskuksissa tapahtuvan päivätoiminnan lisäämistä.
Toivottavissa kuvissa palvelu nähtiin hoitoon keskittyvää etäkotihoitoa laajempana etäpalveluna. Etäpalvelu näyttäytyi keinona lisätä matalan kynnyksen sosiaalisia kontakteja ja siten lieventää yksinäisyyttä ja ylläpitää kokonaisvaltaista toimintakykyä. Ehtona oli, että etäpalvelun käytännöt asettuvat luontevasti osaksi muuta palvelutarjontaa. Ikäihmiset ja useat työntekijät toivat esiin, että monet asiakkaat kokevat etäkäynnit varsin todellisina sosiaalisina vuorovaikutustilanteina.
Sama teknologia sai siis kaksi vastakkaista tulevaisuuskuvaa. Ratkaisevaa ei ollut videoyhteyteen tarvittava laite vaan se, mihin sitä käytetään ja millaiseksi osaksi asiakkaan arkea se asettuu. Etäyhteyden käyttötapojen kehittämisellä voidaan vaikuttaa sen merkityksen kokemukseen niin ikäihmisen kuin työntekijän kannalta.
Etäryhmätoiminta oli työpajojen toiveikkain tulevaisuuden kuvista
Eniten toiveikasta keskustelua herätti etäteknologian mahdollistama ryhmätoiminta, jossa ikäihmiset voisivat kohdata myös toisiaan kotoaan käsin. Etäyhteydellä toteutettavien keskustelu- ja kahvitteluryhmien lisäksi jaettiin kokemuksia ja ideoita hybridipäivätoiminnasta sekä erilaisista etäryhmäaktiviteeteista, kuten ruuanlaitosta, liikunnasta ja hengellisistä ryhmistä. Luovimmat ideat liittyivät kansainvälisyyteen ja virtuaalimaailmoissa toteutettaviin nostalgiakokemuksiin.
Ideoiden taustalla on käyttämätön mahdollisuus. Etähoitoon käytettävä laite löytyy jo yhä useamman ikäihmisen kotoa, mutta suurin osa etäyhteyden käytöstä liittyy kotihoidon lääkehoitoon. Sosiaalisen tuen tarpeisiin on olemassa etäpalveluita, kuten esimerkiksi etäryhmäliikuntaa ja etäkeskustelukerhoja, mutta kokonaisuudessaan etäpalvelutoiminta on vielä kehityksensä alussa. Kysymys ei siis ole ensisijaisesti uusien laitteiden hankkimisesta vaan olemassa olevan yhteyden käytön laajentamisesta.
Etäryhmätoiminta kytkeytyi myös yhteistyön laajentamiseen. Ryhmän ohjaaminen ei lähtökohtaisesti edellytä terveysalan ammattitutkintoa, joten myös kolmannen sektorin toimijat ja muut ammattiryhmät, joilla on ryhmän ohjaamisen osaamista, voisivat tukea asiakkaiden elämänlaatua – ja hoitajien työaika vapautuisi hoidollisiin tehtäviin, kuten lääkehoidon ja ravitsemuksen seurantaan ja terveydentilan ja toimintakyvyn arviointiin.
Toiveiden ja arjen väliin jäävät laitteet, raha ja osaaminen
Työpajoissa käsiteltiin myös sitä, mitä toiveikkaiden kuvien toteutuminen edellyttäisi. Etäteknologiassa nähtiin kehitettävää yhteyksien, kuvan ja äänen laadun sekä teknisten ratkaisujen yhtenäisyyden ja helppokäyttöisyyden osalta. Yksi ehdotus oli hyödyntää asiakkaiden kotoa jo löytyviä televisioita etäyhteyksien muodostamisessa.
Huolta herätti asiakkaiden maksukyky, jos etäryhmätoiminta olisi asiakkaalle maksullista. Laajemmin kritiikki kohdistui tapaan mitata etäpalvelun tuottavuutta yksipuolisesti välittömien kustannusten ja hyötyjen kautta. Etäryhmätoimintaa sosiaalisena muotona kuvattiin toimintakyvyn laskua ennaltaehkäisevänä palveluna, jonka suuremmat hyödyt näkyvät vasta pidemmällä aikavälillä. Tällaisia palveluja olisi osallistujien mukaan hyvä tarjota matalalla kynnyksellä jo ennen kotihoidon asiakkuutta.
Kolmas edellytys on etäkotihoidon työntekijän osaaminen. Ryhmän ohjaaminen etäyhteydellä on eri taito kuin yksittäisen hoitotoimenpiteen ohjaaminen. Teknologian omaksumista tukevat hyvä perehdytys, säännöllinen koulutus sekä työyhteisön ja organisaation tuki. Ennakkoluulot ikäihmisten kyvystä käyttää teknologiaa ovat puolestaan osoittautuneet vääriksi, kun tukea ja aikaa on riittävästi (Tiitola & Valtonen 2025).
Etäyhteydellä tapahtuvaan kohtaamiseen liittyvä osaaminen nähtiin merkittävänä asiana. Ikääntyneiden voimavaroja tarkasteltaessa sosiaaliset suhteet ovat keskeisessä asemassa, ja kuulluksi tuleminen auttaa tunnistamaan asiakkaan yksilölliset tarpeet ja elämäntilanteen (Kariniemi ym. 2020). Etäyhteys ei poista tätä vaatimusta, vaan siirtää sen uuteen ympäristöön.
Ennakoinnista tuli kehittämisen selkäranka
Hankkeessa ennakointi ei jäänyt erilliseksi aloitusvaiheeksi. Kehittäjäklubi on pitänyt iteratiivisen prosessin käynnissä ja tuonut käyttäjien näkemyksen mukaan myös silloin, kun työ on edennyt konkreettiseksi työntekijöille suunnatuksi Etäkotihoito tutuksi -osaamispoluksi, jossa työntekijät voivat reflektoida omaa osaamistaan ja kouluttaa itseään oman osaamisen kehittymisen kannalta tärkeissä osaamisen alueissa.
Prosessista voi tiivistää kolme havaintoa. Ensinnäkin uhkakuvat kannattaa ottaa vakavasti. Koronamuistot eivät olleet keskustelun sivupolku vaan kriteeri, jota vasten tulevia ratkaisuja arvioitiin. Toiseksi ennakointi nostaa esiin kehittämiskohteita, jotka eivät näy tilastoissa. Etäkäyntien määrä kertoo volyymista, ei siitä, tukeeko käynti merkityksellistä arkea. Kolmanneksi osallisuus muuttaa kysymyksenasettelua. Kysymys ei ole vain siitä, miten etähoitoa lisätään, vaan siitä, millaista elämää etähoidon avulla halutaan elää. Etäkotihoidon tulevaisuuskuvat näyttävät toisenlaisilta sitä käyttävien silmin: niissä kysymys ei ole käyntimääristä vaan siitä, tuleeko ihminen kohdatuksi myös ruudun välityksellä.
Kun teknologian käyttöä sosiaalihuollossa ollaan parhaillaan sääntelemässä ja asiakkaan oikeus inhimilliseen kohtaamiseen kirjataan lakiin, kysymys tulevaisuuskuvien omistajuudesta on ajankohtaisempi kuin koskaan. Ennakointi ei anna valmiita vastauksia, mutta se tarjoaa kotihoidon ja etäpalveluiden kehittäjille tavan tarkistaa, kenen tulevaisuutta ollaan rakentamassa.
Lähteet
Eloranta, S., Teeri, S., Komulainen, M., Hoffrén-Mikkola, M. & Mikkola, T. 2023. ”Saan tehdä mitä haluan tehdä, ainut että teen sen nyt etänä.” Työntekijöiden ja esihenkilöiden kokemuksia etäkotihoidosta. Finnish Journal of eHealth and eWelfare 15(3), 353–365.
Eriksson, E., Arnkil, T. E. & Rautava, M. 2006. Ennakointidialogeja huolten vyöhykkeellä. Verkostokonsultin käsikirja – ohjeita verkostomaiseen työskentelyyn. Stakesin työpapereita 29/2006. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Haettu 12.7.2026.
Josefsson, K. & Hammar, T. 2022. Kotihoidon etäpalveluissa on vielä kehittämisen varaa. Tutkimuksesta tiiviisti 22/2022. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Kariniemi, K., Siira, H., Kyngäs, H. & Kaakinen, P. 2020. ”Vanhakin on ihminen.” Ikääntyneiden kokemuksia vahvuuksistaan, voimavaroistaan ja kotihoidosta. Gerontologia 34 (1), 24–41.
Kokko, R.-L. 2007. Tulevaisuuden muistelu -palaveri – toiveikkuutta tuottava yhteistyömenetelmä. Yhteiskuntapolitiikka 72 (2), 166–173. Haettu 12.7.2026.
Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 734/1992.
Mannermaa, M. 1993. Tulevaisuudentutkimus tieteellisenä tutkimusalana (pdf). Teoksessa Kuusi, Osmo – Bergman, Timo & Salminen, Hazel (toim.) Miten tutkimme tulevaisuuksia? Acta Futura Fennica No 5. B-osa, Tulevaisuudentutkimuksen seura, 1–15. Haettu 12.8.2026.
Miller, R. 2015. Learning, the Future, and Complexity: An Essay on the Emergence of Futures Literacy. European Journal of Education 50(4), 513-523.
Ropa, K. 2023. Työssä tarvittava ammatillinen osaaminen etäkotihoidon yksikössä. Opinnäytetyö, ylempi AMK. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Vanhustyön ylempi AMK -tutkinto-ohjelma.
Sosiaali- ja terveysministeriö 2020. Kansallinen ikäohjelma vuoteen 2030. Tavoitteena ikäkyvykäs Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:31. Helsinki. Haettu 25.7.2026.
Sosiaali- ja terveysministeriö 2026. Hallitus täydentää esitystä teknologian hyödyntämisestä sosiaalihuollon palveluissa. Tiedote 27.7.2026. Haettu 1.8.2026.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2025. Kotihoidon käynnit ja asiakkaat 2024 : Julkisesti järjestetyn kotihoidon asiakasmäärä edelleen laskussa. Tilastoraportti 47/2025. Helsinki. Haettu 25.7.2026.
Tiitola, J. & Valtonen, K. 2025. Etähoivan teknologian hyödyt ja kehittämiskohteet kotihoidossa palveluntarjoajien näkökulmasta. Opinnäytetyö, ylempi AMK. Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. Terveyden edistämisen ylempi AMK -tutkinto-ohjelma.
Kirjoittaja
-
Panu Karhinen
Lehtori, Metropolia AmmattikorkeakouluGeronteknologian asiantuntija, toimintaterapeutti ja lehtori Metropolia Ammattikorkeakoulussa.
Tutustu tekijään
