Jakso 3: Yhteisöllisyyden rakentaminen musiikkioppilaitosten työyhteisöissä

[musiikkia]

Raili Honkanen-Korhonen: Tervetuloa kuuntelemaan Yhdessä taideoppilaitosten muutoksessa –podcastia, jossa keskustellaan taiteen perusopetuksen ja ammatillisen koulutuksen sekä vapaan sivistystyön oppilaitosten kehittämisestä, tulevaisuusajattelusta yhteisöllisyydestä ja hyvinvoinnista. Tarjoamme käytännön työkaluja ja uusia näkökulmia, jolla voi vaikuttaa oman oppilaitosyhteisönsä hyvinvointiin ja kehittymiseen johtamisen näkökulmasta. Keskustelijat ovat taideoppilaitosten rehtoreita ja esihenkilöitä eri taiteenaloilta. [musiikki loppuu]. Liity seuraamme matkalle kohti yhteisöllistä ja kestävää tulevaisuutta.

Anni Tahvanainen: Hei, tässä jaksossa keskustellaan yhteisöllisyyden rakentamisesta musiikkioppilaitosten työyhteisössä. Mun nimi on Anni Tahvanainen ja toimin Lappeenrannan musiikkiopiston apulaisrehtorina ja huilunsoiton opettajana. Täällä studiossa kanssani on keskustelemassa…

Pia Korteala: Pia Korteala. Olen Töölön musiikkiopistossa Helsingissä apulaisrehtorina ja myös opetan pianonsoittorytmiikkaa ja muhaa eli musiikin hahmoaineita.

Anni Tahvanainen: Moi, Pia.

Kalle Hassinen: Ja Kalle Hassinen, rehtori Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa, ja opetan käyrätorvea ja johdan puhallinorkesteria.

Anni Tahvanainen: Kiva olla täällä kanssanne. Musiikin tekeminenhän on yhteisöllistä, ja siksi myös musiikkiopistojen työyhteisössä kaivataan luonnollisesti yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden luominen vaatii kuitenkin erityistä panostusta, koska opettajat opettaa eri päivinä, eri luokissa ja yleensä myöskin yksin. Yhteisöllisyyden muodostumiselle täytyy siis tarjota tilaisuus, ja tässä meillä rehtoreina, Pia ja Kalle, on iso rooli. Henkilöstö kaipaa nimittäin tilaisuutta niin soittaa mutta myös puhua kollegoiden kanssa pedagogisista ja musiikillisista aiheista ja saada sellaista vertaistukea, eikö niin?

Pia Korteala: M-hm.

Kalle Hassinen: M-hm.

Anni Tahvanainen: Tässä jaksossa siis puhumme yhteisöllisyydestä erityisesti musiikkiopistojen henkilökunnan kesken. Ensin me määritellään yhteisöllisyys, mitä se meille tarkoittaa, miten se tunnistetaan meidän työyhteisöissä, ja miten sitä sitten rakennetaan meidän omissa oppilaitoksissa. Ja tietenkin sivutaan lopuksi myös tulevaa taiteen perusopetuksen lakiuudistusta, joka meitä kaikkia nyt puhuttaa tällä hetkellä. Kuulostaako tämä suunnitelmalta?

Pia Korteala: Hyvä näin.

Kalle Hassinen: Näin on.

Anni Tahvanainen: Hei, aloitetaan yhteisöllisyyden määrittelyllä, ja miten me käsitetään yhteisöllisyys. Minulle yhteisöllisyys merkitsee nimittäin turvallista tilaa. On sellainen ryhmä, johon kuulutaan, ja siinä voi turvallisesti ilmaista itseään ja tulla myös kuulluksi. Mutta siinä on tärkeää myös, että on halu kuunnella sitä yhteisöä ja sen jäseniä. Tästä puhuu myös psykologian tohtori ja työ- ja organisaatiopsykologian dosentti Keskinen kirjassaan Alaistaito. Kun yhteisössä luotetaan toisiin, vuorovaikutus on vapaata ja aktiivista, ja tällöin myös yhteisöllisyys kasvaa, eikö niin? Turvallisuuden tunne yhteisössä myös lisää semmoista tuottavuutta, kuten kirjailija, yritysvalmentaja Gordon teoksessaan Reverse Mentoring, sen tuo myös ilmi hyvin tämän ilmiön. Kalle ja Pia, mutta mitä teille yhteisöllisyys merkitsee?

Kalle Hassinen: No, minulle se on innostumista toisten ajatuksista ja tekemisestä, ja siitä saa energiaa ja tukea siihen omaan opettajana olemiseen. Juuri opiskelin ja luin kasvatussosiologian kirjan, jossa yksi määritelmä tälle yhteisöllisyydelle on, että yhteisyys syntyy jaetuista päämääristä, joihin pyritään yhdessä toimimalla. Ja kun meillä musiikkiopistossa mietitään ja suunnitellaan töitä ja tehdään niitä yhdessä, niin siinä on paitsi minun omat ideat ja kokemukset myös muiden opettajien ideat ja kokemukset mukana. Silloin työ sujuu kevyemmin, ja syntyy komeampaa, ja samalla meille syntyy tätä yhteisöllisyyttä ja henkeä.

Pia Korteala: Kyllä. Minä ajattelisin, että yhteisöllisyys on sitä, että ihmiset jossain tietyssä kehyksessä kokee kuuluvansa tähän rajattuun joukkoon, ja että he kokee itsensä tässä joukossa tarpeellisiksi, että he voivat vaikuttaa tämän joukon arvoihin ja toimintaan. Tässä podcastissahan yhteisöllisyys koskee jonkin musiikkiopiston opettajia, tai ehkä oikeastaan koko musiikkiopiston koko henkilökuntaa.

Anni Tahvanainen: Kyllä. Okei, eli kun summaa tämän äskeisen keskustelun, niin vaikka siitä yhteisöllisyydestä puhutaan yleensä yhtenä terminä, niin se kaikkein sisin on meille kaikille vähän kuitenkin erilainen.

Pia Korteala: Niin. Annille turvallinen tila, Kallelle yhdessä tekemistä ja mulle kokemusta kuulumisesta joukkoon.

Anni Tahvanainen: Niinpä. Tämmöinen asia täytyy ottaa tietenkin huomioon sitten, kun rakennetaan työyhteisöissä sitä yhteisöllisyyttä. No, tunnistetaanko me sitten omissa työyhteisöissämme näitä äsken mainitsemiamme piirteitä yhteisöllisyydestä? Pia, miten sinulla on? Miten teillä Töölössä?

Pia Korteala: No, minä uskon, että meillä Töölössä yhteisöllisyys näkyy siinä, tai minusta vaikuttaa siltä, että se näkyy siinä, että yhteisö pystyy toimimaan, muuttumaan ja kasvamaan yhdessä. Tämmöisessä Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan pedagogisen viihtymisen käsikirjassa – Rakenna oppiva ryhmä –, niin siitä nostaisin muutaman ajatuksen. Ensiksi se, että niin kuin Annikin totesi yhteisöllisyydestä, niin oppiakseen ihminen tarvitsee kokemuksen turvasta. Ja minä itsekin opettajana opin koko ajan, mutta koenko, että olen niin turvassa, että pystyn kohtaamaan oman epävarmuuden sen edessä, että jos minä en vielä osaa. Varsinkin jos olen oppilaan kanssa kurkottamassa kohti jotain uutta, mitä en ole ennen tehnyt. Toiseksi siinä kirjassa oli tämmöinen paralleeli-ilmiö eli se, että opettajien keskinäiset ryhmäilmiöt saattaa toistua oppilaiden välillä. Eli ajattelisin, että mitä paremmin opettajien keskinäiset välit toimii, niin sitä paremmin voi myös koko musiikkiopisto. Ja sitten kolmantena kirjassa oli semmoinen heitetty ajatus, että ihminen harvoin nousee yhteisönsä tason yläpuolelle. Niin minä ajattelen, et jos yhteisö on tarpeeksi turvallinen, ja sen jäsenet kokevat voivansa tehdä myös virheitä ja silti pysyä yhteisön jäseninä, niin koko sen yhteisön pedagoginen ja psykologinen liikkumavara kasvaa, ja kaikilla on mahdollisuus kukoistaa. Koska musiikkiopistossa ei ole ikuisesti samat oppilaat ja opettajat, ja koska kaikki siellä pitempäänkin olevat ihmiset kasvaa ja muuttuu koko ajan, niin yhteisöllisyydestä ei koskaan tule valmista. 

Kalle Hassinen: Joo. Minä tunnistan myös näitä piirteitä. Eli kyllä meillä Pohjois-Helsingissä on yhteinen päämäärä ja identiteetti olemassa. Ja kyllähän me koko ajan tehdään ja vuorovaikutetaan… siis tehdään yhdessä ja vuorovaikutetaan toisiimme jatkuvasti. Minä olen kärsimätön haluamaan sitä lisää, enemmän kun mitä meillä arjessa oikeastaan ehtii, koska se on hyvää, mutta sitä niin vähän saa arjessa tehtyä.

Anni Tahvanainen: Niin välillä siihen jää tosi vähän aikaa.

Kalle Hassinen: Niin meinaa käydä. Niin kuin sanottiin, meidän opettajat on yksin luokassa opettamassa niitä oppilaita, emme keskenämme, ei ole välitunteja, jossa me tapaisimme ja puhuisimme.

Mutta vähäinenkin aika riittää. Hämmästyin, kun rehtorien koulutuksessa tehtiin alkuun ryhmätehtävä näiden vieraiden rehtorien kanssa. Ja siinä minä tunnistin, että kas, meillä on tämä ryhmä, ja sitten meidän paikka on tuon nurkan pöydissä, ja siihen riitti 15 minuuttia, mitä me keskusteltiin toistemme kanssa, että muodostui tämä me-henki ja meidän paikka. Ja siinä samalla syntyi jo tämmöinen luottamus ja sujuva keskusteluyhteys, että voi puhua ja ollaan ystävien seurassa. Tätä samaa toivon minun työyhteisölle: haluan, että siellä on hyvää yhteishenkeä ja se vahvistaa jokaisen olemista ja tekemistä, yksin ja ryhmässä.

Anni Tahvanainen: Osaatko Kalle sanoa, mikä siinä rehtorikoulutuksen tehtävässä teki sen, että yhteisöllisyyden tunne muodostui niin äkkiä?

Kalle Hassinen: Se riitti, että me vaan yhdessä oltiin jonkun saman asian äärellä. Ehkä se oli tällaista ovelaa opetustekniikka, että –

Anni Tahvanainen: Niin, se voi olla, että se oli suunniteltu!

Kalle Hassinen: Se saattoi olla suunniteltu, että niin sanotusti orientoiduttiin, että se saattoi olla joku tämmöinen, että keskustelkaapa viisi minuuttia, mitä tapahtui ensimmäisenä koulupäivänä, ja sen jälkeen kaikki on ajattelemassa kouluasioita. Näin se menee. Toinen asia tästä on, että meille muusikoille on hirveen luontevaa soittaa ja ei ole niin luontevaa puhua siitä soittamisesta. Paitsi että sitä ei opinnoissa tehdä, niin myöskin musiikista puhuminen ehkä on vähän… Sanat ei riitä sen ilmaisemiseen.

Anni Tahvanainen: Niin, se on hyvin henkilökohtainen asia meille jokaiselle.

Kalle Hassinen: Niin, ja ne sanatkin tarkoittaa vähän eri asioita ehkä. Sen takia, kun meille on luontaista soittaa, niin tämä opettajien yhdessä tekeminen saattaa hyvinkin lähteä siitä soittamisesta myös liikkeelle, ja se on meille tosi tuttua. Ja siitä saa sitä yhteisöllisyyttä, ja sitten pystytään keskustelemaankin eri tavalla, kun ollaan siinä jo yhdessä soitettu.

Sibelius-Akatemiassa silloin joskus määriteltiin, että opettaminen on sitä osaamisensa jakamista sanallisesti. Ja tämä opettajien keskustelu olisi juuri sitä osaamisen jakamista, tekemisestä puhumista. Sitä kautta, kun meillä kaikilla on yhteensä valtava määrä ideoita ja kokemusta, niin kaikki se sitten olisi minun käytössäni sitä yhtäkin oppilasta varten, auttamassa häntä eteenpäin. 

Pia Korteala: Kalle, tuli tuosta yhdessä soittamisesta mieleen, niin muskareissahan usein, ja ainakin Orff-pedagogiikassa, tavallisesti ryhmien tunnit aloitetaan sillä, että haetaan yhteistä sykettä tekemällä jotain rytmiä tai puhutaan yhteisestä sykkeestä. Tuli vaan mieleen, että se voisi olla myös ehkä… Ehkä se on mahdollisesti liian vähän käytetty voimavara musiikkiopistojen yhteisöissä, että kokoukset aloitettaisiin vaikka yhteisellä rummutuksella tai…

Kalle Hassinen: Se on näin. Se voisi olla samanlainen kuin tämä äsken mainittu, että minkälainen oli ensimmäinen koulupäivä, keskustelkaa viisi minuuttia. Niin tämmöinen pieni rummutus tai ääntely vois tehdä saman.

Pia Korteala: Virittäytyminen jotenkin samaan sykkeeseen tai samalle aaltopituudelle.

Anni Tahvanainen: Kyllä.

Kalle Hassinen: Katsotaan, uskallanko kokeilla tuota, mutta nyt alkoi kiinnostaa.

Anni Tahvanainen: Kyllä, meillä on opekokous tulossa, että olisiko alkurummutuksen paikka! Keskustelulla on tosiaan suuri merkitys, ja minulla on pitkähkö työhistoria Puolustusvoimissa, ja siellä työyhteisöissä keskusteltiin aika suoraankin asioista välillä. Mutta se loi sitä me-henkeä ja semmoista turvallisuudentunnetta, että koska asiat keskusteltiin läpi heti, ne myös sovittiin usein heti, jolloin sitten ei jäänyt semmoisia mörköjä sinne taustalle. Itse koen tärkeäksi vahvistaa tämmöistä suoran puhumisen ilmapiiriä työyhteisöissä, että asioista uskalletaan keskustella niin kuin ne on, suoraan mutta kohteliaasti – täytyy tietenkin hyvät käytöstavat muistaa.

Mutta miten sitten Lappeenrannassa vielä näkyy yhteisöllisyys, niin meidän tiloissa on tosi hyvä ja kotoisa tunnelma, oppilaat saapuu sinne ja ne ottaa vähän välipalaa sieltä kahviosta ja tekee sitten läksyjä ennen soittotunteja. Tämä minun mielestä tukee myös semmoista henkilökunnan yhteisöllisyyttä, koska kuten, Pia, sinä sanoit aikaisemmin, että jos opettajat tulee hyvin toimeen keskenään, toimii musiikkiopisto hyvin. Mutta minun mielestäni voidaan mennä vähän vielä sinne oppilastasolle, että jos oppilaat tulee hyvin toimeen keskenään ja heillä on vuorovaikutusta, niin se kokee myös sitä opettajien yhteisöllisyyttä. Se oppilaiden yhteisöllisyys minun mielestä esimerkiksi lisää semmoista luonnollista yhteissoittamista, joka sitten taas tukee opettajien yhteistyötä, kun ne ohjaa näitä oppilaita. Ja tällöin taas meidän musiikkiopisto toimii astetta paremmin.

Minulla on itselläni vielä vähän lyhyehkö työhistoria musiikkiopistoissa, mutta te olette jo konkareita, Pia ja Kalle. Niin onko jotakin muuttunut yhteisöllisyydessä esimerkiksi 20 vuoden aikana musiikkiopistoissa? Mitä mieltä sinä Pia olet?

Pia Korteala: No, minun rooli ei niinkään ole ehkä johtamista, pikemminkin organisoimista ja mahdollistamista, ja tässä roolissa olen ollut oikeastaan vasta muutaman vuoden. Mutta opettajana olen ollut semmoisen 36 vuotta. Ja yksi muutos-

[aplodeja]

Kalle Hassinen: Jee!

Anni Tahvanainen: Aplodit!

Pia Korteala: Kiitos! Joo, tämä on hyvä työ!

Anni Tahvanainen: Niin on!

Pia Korteala: Ja yksi muutos, johon olen jossain vaiheessa havahtunut, oli se, että  huomasin, että kuka tahansa meidän opettajista saattoi tarvittaessa laulaa oppilaidensa esityksissä. Alkuun tämä ei ollut mitenkään itsestään selvää, mutta sitten, jossain vaiheessa on käynyt niin, että rohkeus ja itsensä alttiiksi asettaminen on lisääntynyt. Ja myös opettajien ja oppilaiden omia sovituksia kappaleista kuullaan konserteissa usein.

Anni Tahvanainen: Laulaminen on tosi rohkeaa, koska aika monelle laulaminen voi olla tosi henkilökohtainen juttu, että en tiedä, että uskaltaisinko  tässä luikauttaa esimerkiksi!

Pia Korteala: Mutta tosiaan oppilaiden ja opettajien sävellyksiä myöskin niistä, tulkitsen tämän niin, että meidän yhteisö koetaan tarpeeksi turvalliseksi, että ihmiset luottaa muiden kannustavaan asenteeseen enemmän kuin mitä silloin, kun minä aloitin.

Anni Tahvanainen: Entä Kalle?

Kalle Hassinen: Kuulostaa hyvältä, että uskaltaa jopa laulaa.

Anni Tahvanainen: Kyllä.

Kalle Hassinen: Itse mietin, että silloin joskus lapsena oli musiikkiopistolla ilmoittautuminen syksyn alussa, jossa katsottiin ryhmiä.  Sinne piti mennä sitten paikalle, ja siellä oli opettajia, – toivottavasti sään salliessa ulkona -, väljästi pulpettien ääressä, ja sitten käytiin sopimassa, ja sitten vaihdettiinkin niitä soittotunnin aikoja, koska teoriatunti olikin siinä samaan aikaan. 

Anni Tahvanainen: Totta, kirjoitettiin paperille nimi.

Kalle Hassinen: Näin juuri. Ja sitten soiteltiin puhelimella vielä muutamia vaihdoksia, jos saatiin lankapuhelimella ihmiset kiinni illalla. Nyt on sitten kännykkä ja on netti ja WhatsApp-ryhmät – ja ennen oli vain kahvihuone ja ilmoitustauluja. Varmaan jätettiin paperilapulla viestejä, kun toimisto vastasi siihen puhelimeen. Nyt siis yhteydenpito on paljon helpompaa, ja se kahvihuonekin on sillatavalla saatavilla, että on WhatsApp-ryhmä, jossa voi ilmoittaa, että jossain joku ruuvi on löysällä, tai että mitä te tekisitte tämän kanssa, tai olisiko jollain sellaista helppoa asteikkopitoista harjoituskappaletta. Ja sitten WhatsApp-ryhmässä voi vastata, missä on, ja ihan omaan tahtiin omasta paikasta, ettei tarvitse käydä siellä kahvihuoneessa fyysisesti.

Tämä on semmoinen ehkä iso muutos. Mutta silti ajattelen, että se ihan fyysisesti kohtaaminen kahvihuoneessa ja vapaamuotoisesti, ettei sille ole mitään erityistä syytä, että voi höpöttää jostain Helsingin Sanomien artikkelista, jossa oli joku jännä sivulause. Se on edelleen tarpeen, ja se on toimivaa, ja se on tärkeää nähdä. Ihan olla vain ilman mitään tehtävänantoa siellä kahvihuoneessa ja puhua vapaasti, jos haluaa. 

Pia Korteala: Kyllä, että edelleenkin se kasvotusten tapaamisen tärkeys on hyvin korkealla vielä työyhteisössä. Mutta jos miettii, että mikä on muuttunut, niin ehkä yhteisöllisyys on nykyisin sitten musiikkiopistoissa kannustavampaa ja rohkeampaakin. Ja ne viestintäkanavat on muuttuneet. Mutta en tiedä, näin apulaisrehtorin näkökulmasta voisin sanoa, että semmoinen vanhan ajan ilmoitustaulu kuulostaa aika houkuttelevalta vaihtoehdolta viestintäkanavana, kun nyt niitä on jo niin monta, että mikä niistä valitaan, ja kuka niitä lukee, ja näin edelleen. Voi niitä vanhoja hyviä aikoja!

Kalle Hassinen: Sitä paitsi se viesti näkyy siinä taululla, eikä se katoa fiidissä jonnekin ruudun ulkopuolelle, mistä kukaan ei enää näe sitä.

Pia Korteala: Jep.

Anni Tahvanainen: Hei, puhutaan sitten yhteisöllisyyden rakentamisesta. Miten te rakennatte yhteisöllisyyttä omissa musiikkioppilaitoksissanne? Kertokaa jotakin konkreettisia esimerkkejä kuulijoille.

Kalle Hassinen: No, kyllä se tapahtuu ihan konsertti kerrallaan ja kollegiokokous kerrallaan. Nähdään ryhmällä ja tehdään jokin yksittäinen asia. Jaan myös idean kevätristeilystä, jossa mentiin Helsingin edustalle risteilemään pienehkössä veneessä, johon mahtui suunnilleen meidän 35 osallistujaa, ja syötiin. Ja se vene on niin ahdas, että siellä siis fyysisesti altistui, että ne kollegat on metrin parin päässä, ja sitten altistuu toisten keskustelulle, ehtii kysyä: hei, pitäisikö tehdä semmoinen bändiprojekti, jossa sitä ja tätä, tai pitäisikö ottaa barokkia puhaltimilla ja rummuilla tai muuta.

Anni Tahvanainen: Eli tässä vinkki kuulijoille, että mahdollisimman pieni tila!

Kalle Hassinen: Kyllä, sellainen, että ei pääse vetäytymään nurkkaan, vaan altistuu, cocktailkutsuissa ei ole juurikaan turhia neliöitä. Keskusteluissa tällaisissa pienissä ryhmissä, tapahtuu hienoja asioita ja vaihtuu tosi hyviä ajatuksia, ja ne jalostuu. Ja pidän myös ajatuksesta, joka on toiselta talolta nyt lainattu, että on kaksin keskustelu, että ei tarvitse isompaa ryhmää, vaan ollaan jopa ihan kaksistaan. Ja sen keskustelun aihe voi olla ihan pelkästään, että miten sinun opetushommat sujuu? Ja kyllä sieltä yleensä syntyy keskusteluja, yleensä se on tosi kivaa ja hedelmällistä ja siis kerta kaikkiaan mahtavaa.

Anni Tahvanainen: Kyllä, pareittain sitten kun ”joutuu” puhumaan, niin se kyllä pakostikin aktivoi kumpaakin osapuolta.

Kalle Hassinen: Näin juuri.

Anni Tahvanainen: Entä Pia? Miten Töölössä?

Pia Korteala: Minä ajattelisin, että yhteisöllisyyden ylläpitämistä auttaa, jos käytössä on semmoisia ikään kuin ajallisia rakenteita, säännöllisesti toistuvia tilanteita, jotka tuottaa kohtaamisia opettajien välille. Meillä yksi tämmöinen yhteisöllisyyttä ylläpitävä rakenne on meidän konserttiviikkosysteemi. Eli meillä on neljä kertaa vuodessa konserttiviikko. Tällä viikolla meillä on 3–5 konserttia joka ilta. Tyypillisesti kaikissa konserteissa on eri opettajia, myös eri instrumenttien opettajia. Ja konsertissa aina jonkun oppilaan opettaja, kirjoittaa aina omaa oppilasta seuraavalle oppilaalle lyhyen palautteen ja lähettää  sähköpostilla oppilaan opettajalle. Tämä luo sellaista jatkuvaa pedagogista vuorovaikutusta opettajien välille.

Anni Tahvanainen: Eli se voi olla kuka oppilas tahansa, minkä instrumentin soittaja tahansa?

Pia Korteala: Kyllä.

Anni Tahvanainen: Mielenkiintoista.

Pia Korteala: Olen trumpettioppilaille kirjoittanut palautetta, soittimesta, josta en oikeastaan tiedä mitään, mutta sellaista yleisvaikutelmaa, mikä siitä tulee. Ja tämä luo mielestäni jatkuvaa pedagogista vuorovaikutusta opettajien välille. Ja ainakin minulle se on opettajana madaltanut kynnystä keskustella myös herkemmistä tai vaikeammista pedagogisista pulmista toisten opettajien kanssa ja myöskin tehnyt helpommaksi jutella, jos joku esitys ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.  On jotenkin helpompi päästä siitä puhumaan. Sitten on vielä usein se ihana asia, että joku muu on keskittynyt siihen esitykseen ja näkee siinä ne hyvät asiat, mitä ei välttämättä itse niin paljon näe siinä hetkessä.  Jos tuntuu, että nyt on pettynyt itseensä opettajana, kun ei osannut valmistella oppilasta siihen tilanteeseen, siten  että olisi kaikki mennyt kuten toivottiin.

Anni Tahvanainen: Niin, näkee tai kuulee puolueettoman mielipiteen esityksestä.

Kalle Hassinen: Tai toisen mielipiteen. Minä pidän siitä, että joku ihan muun soittimen opettaja kertoo ajatuksia, ja mitä hän siinä näkee, koska esimerkiksi käyrätorvistina tulen kuuroksi meidän käyrätorvistien tavoille. Ja sitten jos sitä kuuntelee viulisti, niin se ihmettelee, että miksi te tuossa kohtaa aina otatte vähän aikaa, että vähän odottelette sitä seuraavaa ääntä. Itse en edes huomaa, mutta viulisti tai huilisti äkkiä huomaa.

Anni Tahvanainen: Kyllä, on tärkeää, että eri instrumentit kohtaa toisensa. Teidän konserttiviikkojärjestelmä on kyllä tosi hieno, onnittelut teille, Pia. Siinä yhdistyy hienosti esiintyminen ja vertaisarviointi. Vertaisarviointi on mielestäni ihan hirveän tärkeä työkalu nyky-yhteiskunnassa, että pystytään arvioimaan positiivisesti ja kannustavasti muita. Tai rakentavasti ehkä ennen kaikkea.

Kalle Hassinen: Ennen kaikkea, kyllä.

Anni Tahvanainen: Lappeenrannassa meillä yhteisöllisyyttä rakennetaan siten, että tavoitteena on tavata aina opettajien kanssa kerran kuussa jonkun asian merkeissä. Oli se sitten kokous tai syksyllä järjestettiin ensimmäistä kertaa joogaa. Se ei ollut vielä yleisöryntäys apulaisrehtorin pettymykseksi, mutta pienin askelin näitä juttuja rakennetaan, ja opehuone on meillä nyt rempassa. Meillä on vähän seilannut, että missä se opehuone on, mutta nyt sitten rempataan ja tehdään sellainen kiva olohuone, missä kaikkien olisi kiva kohdata.

Pia Korteala: Vielä tuli mieleen yksi uusi, tavallaan itsestään selvä asia, mutta en muista, että me olisi ehkä ennen tehty niin, – tai sitten olen vain unohtanut. Siis meillä oli pikkujouluissa ohjelmanumerona kuulumiskierros. Jokainen sai suht lyhyen aikaa, mutta kuitenkin, kertoa, mitä itselle kuuluu. Se oli ihan hirveän kiva!

Anni Tahvanainen: Kuulun myös tietenkin puhallinkollegioon, ja meillä oli puhallinkollegion vapaaehtoinen joululounas. Ei se ollut edes joululounas, mutta lounas siis. Käytiin syömässä ja sitten käytiin läpi, että miten meni syksy, mikä oli hyvää, ja missä voisi vielä kehittyä. Ja se oli tosi avaavaa. Vaikka sitä yhteistyötä on puhallinkollegiossakin, mutta kuulla, että mitä vaikkapa trumpetinsoiton opettaja on puuhaillut ja mitä mieltä on. Tosi kiva idea.

Hei, sitten siirrytään – tadaa – taiteen perusopetuksen lakiuudistukseen. Tämä lakihan astuu, tai pitäisi astua, voimaan tammikuussa 2027. Siinä lakimuutoksessa mainitaan oppilaitosten välinen yhteistyö. Tämä on tietenkin ainakin omasta mielestäni, toivottavasti myös kuulijoiden mielestä, positiivinen kehityssuunta. Ja kyllä Lappeenrannassa tämmöistä taideoppilaitostenkin välistä yhteistyötä tehdään jo. Tämä jo mainitsemani kahvihuoneremontti, niin Lappeenrannan kuvataidekoulu suunnittelee sinne nyt seinämaalausta osana syventäviä opintoja. Ja terveisiä Pohjois-Kymen musiikkiopistoon! Meillä oli syksyllä myös Kaakossa kajahtaa –yhteiskonsertti, mikä oli menestys. Mutta miten, Kalle, miten teillä rakennetaan yhteisöllisyyttä musiikkiopistojen kesken? Jos rajataan tämä nyt kuitenkin tähän musiikkiopistoihin vielä.

Kalle Hassinen: Joo, tämä on hyvä idea. Aloittaisin siitä, että useimmissa taloissa varmaan on pianisteja aika monta, mutta esimerkiksi kun oma soittimeni on käyrätorvi, niin meitä käyrätorviopettajia ei kovin monessa talossa ole edes kahta. Siitä seuraa, että olen vähän yksin tämän käyrätorvismin kanssa. Ja ehkä sama koskee niitä muita.  Meitä vaskiopettajiakaan ei ole montaa. Me olemme tuntiopettajia, ja olemme eri aikoihin paikalla, emmekä siis sinänsä kohtaa toisiamme kovinkaan paljon.

Joten tämä yhteys toisiin opettajiin omassa opistossa jää aika vähiin. Joten ajattelen, että toisen opiston kanssa, jos näkisi heidän vaskiopettajiaan, niin sitten meitä olisi porukka, jossa voidaan keskustella ja kehitellä asioita. Naapuriopistostahan kollegoita löytyy. Ja toivoisin, että tällaista olisi vaikka enemmänkin. Meillä Helsingissähän tämä nyt on kohtuullisen mahdollista, mutta monella musiikkiopistolla siihen toiseen musiikkiopistoon saattaa olla useampi sata kilometriä, niin se toki sitten haastaa tällaista yhteistyötä.

Tässä nyt puhun tästä, että tämä olisi opettajien välistä. Niin kuin sanoit, teillä oli yhteistyö Pohjois-Kymen kanssa, niin voisihan tämä olla myös, että oppilaat opistojen välillä tekisi yhdessä ja kokisivat yhteisöllisyyttä, mutta en ole miettinytkään tätä vielä näin laajasti.

Anni Tahvanainen: Tässä meidän Pohjois-Kymen musiikkiopistoyhteiskonsertissa oli esim. huilistit ja trumpetistit yhdessä.  Huilisteilla oli oma esitys, missä kouvolalaiset ja lappeenrantalaiset huilistit soitti yhdessä, ja sitten oli trumpetistit samalla kuviolla. Heillä oli pikkutreenit alkuun, ja oltiin tietysti treenattu ennakkoon, mutta sitten oli esim. valtava huiluorkesteri ja pitkä rivi trumpetisteja!

Kalle Hassinen: Hei, tuo on ihan tosi hieno ajatus tai asia myös sen takia, että kun on tuollainen yhteinen orkesteri, vaikka käyrätorviyhtye, jossa on ihan tuntemattomia toisen talon käyrätorvisteja, niin siinä syntyy semmoinen meidän käyrätorvistien henki. Joo, saatan ryöstää tämänkin idean – kiitos tästä.

Anni Tahvanainen: Ole hyvä!

Pia Korteala: Me on tehty vastaavaa minun rytmiikkaryhmieni kanssa, että on ollut toisen tai toisten musiikkiopistojen rytmiikkaryhmien kanssa yhteisiä. Meillä oli semmoinen Rytmirysäys-konserttisarja esimerkiksi Vantaan musiikkiopiston kanssa aikaisemmin. Saatiin upeita esityksiä, missä oli monta kymmentä rytmiikkalaista rytmittelemässä yhtä aikaa lavalla. Toi semmoisen mahdollisuuden, mitä ei… Meillä ei ollut itsellä niin paljon niitä oppilaita, mutta sitten saatiin semmoisia –

Anni Tahvanainen: Niin, se tuo kokemuksen oppilaalle, että vaikka tämmöinen konsertti voikin olla aika lyhyt aika, että oppilaat tutustuisivat toisiinsa oikeasti, mutta kyllä sieltä niitä kavereita löytyy, ja se tuo nimenomaan sen kokemuksen, että kun on paljon, niin se tuo lisäsoiton iloa.

Pia Korteala: Joo, ja siinä on ihan oma tunnelmansa, että on paljon ihmisiä tekemässä ääntä kontrolloidusti, yhteisessä sykkeessä. Se on sillä tavalla hienoa. 

Kalle Hassinen: Se on kokemus, kun syntyy tällaisia jättiorkestereita. Se on vaikuttavaa.

Anni Tahvanainen: On.

Pia Korteala: Kyllä. Meillä on ollut myös Raaseporin musiikkiopiston kanssa,  olemme tehneet minun rytmiikkalaisten kanssa äänisiltamatkoja eri puolille Suomea. Niissä meillä on yhdistetty orkesterisoittimia ja rytmiikkasoittimia, tehty sellaisia sovituksia, missä saattaa olla paljon ihmisiä lavalla. Siitä tulee myös sitä äänimaisemaa. No, siitä puhuin äsken, mutta sitä ei osaa etukäteen kuvitella, ja se on oppilaillekin usein iso elämys.

Anni Tahvanainen: Mitä tarkoitat tuolla Suomi-matkalla, tarkoitatko maakuntalauluja, vai käyttekö te jossain, vai mitä?

Pia Korteala: Tarkoitin sitä, että mentiin oppilaiden kanssa. Mentiin ensin meiltä sinne Raaseporiin minun oppilaiden kanssa, sitten lähdettiin sieltä bussilla Vaasaan Kuula-opiston vieraiksi. Ja sitten tehtiin heidän kanssa yhteinen konsertti. Meillä oli työpajoja ensin ja sitten yhteinen konsertti. Oltiin siellä semmoinen pitkä viikonloppu.

Anni Tahvanainen: Kuulostaa tosi kivalta.

Pia Korteala: Joo, se oli tosi kivaa! Meillä on ollut tätä yhteistyötä kun oppilaat on osallistuneet muiden opistojen orkestereihin, sekä VOS-oppilaitosten että ei-VOS-oppilaitosten, ja ollaan tehty yhteistyötä soittamalla eri opistojen kanssa. Sitten meillä on nyt muha-opetuksesta musaopistojen kanssa yhteistyötä, koska meillä aika vähän oppilaat osallistuu muhaan, niin sitten nytkin on esimerkiksi toisesta opistosta kolme oppilasta meidän ryhmissä. Sitten me on järjestetty viikonloppukursseja yhdessä muiden musiikkiopistojen kanssa niin, että niihin on voinut osallistua opettajia muistakin opistoista. Sitten me on saatu järjestää konsertteja toisen musiikkiopiston tiloissa, kun meillä itsellä on vain semmoinen pieni aula meidän konserteille.  Meillä on ehkä resurssit rajalliset, niin se pakottaa myös etsimään, jos halua tehdä jotain vähän isompaa, niin on pakko tehdä yhteistyötä muiden kanssa.

Anni Tahvanainen: Pia, sinä sanoit aikaisemmin, että henkilöstö vaihtuu koko ajan musiikkiopistoissa, ja sitten myöskin ne, jotka on pitkään, niin hekin muuttuu sitten ajan myötä. Tästä puhuu myös tutkijat Paasivaara ja Nikkilä kirjassaan Yhteisöllisyydestä työhyvinvointia, että yhteisöllisyyden rakentaminen on tämmöinen jatkuva prosessi, jossa erityisesti johtaja on avainasemassa. Innostuneessa ilmapiirissä nimittäin syntyy rohkeita ja luovia ratkaisuja, ja näitähän me halutaan tietenkin musiikkiopistoissa. Mutta me ei siis tietenkään voida sanoa, että yhteisöllisyys olisi ikinä valmis, että voidaan pudistella käsiä, että no niin, tämä tuli nyt tehtyä, että siirrytään muihin asioihin! Mutta mistä teidän mielestä sitten tunnistaa riittävän yhteisöllisyyden?

Pia Korteala: Siitä, että opettajat pystyvät ja uskaltavat ilmaista sekä tyytyväisyyttä kuvaavia asioita ja ilmaista luovuuttaan tuottamalla uusia ideoita, että myös kertoa ristiriidoista ja kertoa kritiikkiä puutteista tai ajatuksia siitä, et jos vaikka isompiin linjoihin pitäisi tehdä muutoksia.

Anni Tahvanainen: Niin, uskalletaan puhua niistä positiivisista mutta myöskin ehkä negatiivisista asioista, ja sitten myöskin ne, osataan ja pystytään ottaa rakentavasti vastaan –

Pia Korteala: Joo, juuri se, mitä sinä aikaisemmin sanoit siitä armeijan työkulttuurista, että puhutaan suoraan, pystytään puhumaan suoraan. Sen olen huomannut esimerkiksi viime syksynä, että jos sattuu itsellä olemaan hektinen työvaihe päällä, niin yhteisöllisyyden ruokkiminen ei useinkaan ole ainakaan minulle ihan helppoa. Ja oli itselle tärkeä huomio, että jos joku meidän yhteisöstä esittää minulle kritiikkiä tai toivomuksen jostain, jota en oikeastaan olisi juuri silloin halunnut tai jaksanut kuulla, ja joka ehkä minusta silloin juuri tuntuu tarpeettomalta tai vain oudolta, niin juuri sen takia minun on syytä pohtia sitä asiaa, mitä on toivottu, ja kirjata se vähintäänkin ylös seuraavan opekokouksen asialistalle. Vaikka olisi itse jotenkin stressin keskellä, niin täytyy pystyy luottamaan siihen, et meidän opettajat on järkeviä ihmisiä eikä lähtökohtaisesti tule toivomaan jotain mahdotonta, vaikka se vois jossain hoidettavien asioiden myrskyn keskellä tuntua semmoiselta. 

Anni Tahvanainen: Tuo on älyttömän tärkeä pointti, koska jos joku sanoo jotakin, niin siihen on aina jokin syy, miksi joku sanoo jotain, joka sitten saattaisi itsestä tuntua, että what, että oikeastikko! Olet ihan asian ytimessä tässä.

Kalle Hassinen: Ja kun nämä on näitä hiljaisia signaaleja, ja ne vähän antaa osviittaa, että mihin tässä pitäisi tähdätä, mitä sieltä poreilee ja on sitten tulossa, niin näitä on –

Anni Tahvanainen: Niin, ja mistä ei itse välttämättä edes tiedä.

Kalle Hassinen: Juuri näin. Näitä on hyvä herkällä korvalla seurata ja miettiä, että onko niissä ehkä syytä tehdä sitten muutakin. 

Pia Korteala: Minä ajattelen, sillä tavalla improhengessä, että ehdotuksiin sanotaan joo. Ja sitten uskon, että jos pystyy olemaan avoin kollegoiden ideoille, niin se tekee yhteisöstä paremman. Sitten välillä tietysti ihmisillä on keskenään ristiriitaisia ideoita tai ideoita, joita on ehkä mahdoton toteuttaa ainakaan lähiaikoina. Mutta sitten kun päästetään niitä ideoita elämään ja törmäilemään toisiinsa, niin ne hioutuu ja mahdollisesti pyöristyy semmoisiksi kompromisseiksi tai kasvaa hienoiksi toteutuksiksi vähitellen.

Anni Tahvanainen: Niin.

Kalle Hassinen: Näin käy. Voisin ajatella myös, että tämmöinen muusikon elämä on konsertti ja sitten sitä seuraava konsertti, ja niistä tulee tämmöinen helminauha. Ja joka kerta se on vähän eri tilanne, se on eri kappale, siellä on vähän eri esiintyjät. Olen edellisessä konsertissa oppinut jotain, ja senkin takia minä olen muuttunut. Näin se muuttuu sitten päivästä toiseen, ja se on jatkuva prosessi. Haluan myös ajatella, että se on siis parempaa kohti oleva prosessi. Ja vähän mietin, että jos ajatellaan, että tuleeko tästä valmista, niin se kuulostaa jotenkin vähän negatiiviselta. Ennemmin ajattelisin, että aina voi oppia uutta, ja siten se auringonlasku on joka kerta erivärinen, se on ihastuttava, että minkälainen se on tänään. Näin se menee eteenpäin.

Pia Korteala: Tuo on muuten totta, mitä sanoit siitä helminauhasta, että meidän alaan kuuluu tämmöinen aika jatkuvat paineiset hiontavaiheet konserttien muodossa, ehkä –

Anni Tahvanainen: Niin, ja sitten saa myös hengähtää sen konsertin jälkeen, että okei, tämä konsertti meni hyvin, ja kohti seuraavaa helmeä.

Kalle Hassinen: Ei tarvitse tehdä samaa joka kerta, kun sitten on eri sali ja on ehkä ajatuksia, että tämän voisi tehdä vähän eri tavalla ensi kerralla. Jos sittenkin otan nopeamman tempon tai muuta. Mutta ajattelen siis näin, että yhteisöllisyydestä, se on itseään vahvistava kierre, ja sitten siitä seuraa lisää hyvää olemista ja yhteistyötä, ja sitten se edelleen vauhdittuu. Meillä on hyvä tulevaisuus tässä.

Anni Tahvanainen: Kyllä, näin on. Hei, meidän aika alkaa päättyä, mutta jos taas summataan, että mitä on puhuttu, niin me alussa määriteltiin kaikki yhteisöllisyys vähän erinäköiseksi, ja siellä on se vähän erilainen ydin. Mutta varmaan näin keskustelun päätteeksi voidaan kuitenkin todeta, että yhteisöllisyys koostuu yhdessä tekemisestä, kommunikaatiosta, aktiivisista ihmisistä ja hyvästä yhteishengestä. Tästä muodostuu aktiivinen ja turvallinen yhteisö, joka tuo hyvinvointia henkilöstölle, mutta samalla myös kehittää musiikkioppilaitoksia.  Mehän kaikki halutaan, että meidän henkilöstö voi mahdollisimman hyvin meidän oppilaitoksissa.

Me kiitämme kuulijoita, ja toivottavasti kuulija sai ajatuksia ja ideoita kehittää yhteisöllisyyttä myös heidän musiikkioppilaitoksissa, eikö niin?

Kalle Hassinen: Näin on.

Pia Korteala: Näin on.

Anni Tahvanainen: Jes. Jatketaan helminauhan rakentamista.

[musiikkia]

Kalle Hassinen: Näin teemme. Kiitos.

Anni Tahvanainen: Kiitos.

Pia Korteala: Kiitos.

Raili Honkanen-Korhonen: Tämä podcast on tuotettu Opetushallituksen rahoittamissa, Metropolian toteuttamissa Yhdessä kaksi ja Yhdessä muutoksessa -hankkeissa.